Huomautus: Itse tykkään joistakin kohdista aika paljon, joistakin taas en lainkaan. Jos olette jo ehtineet ihmetellä lukujen nimiä, ne ovat tähän mennessä olleet pätkiä Sir Elwoodin hiljaisten värien lyriikoista. Se kuuluu haasteeseen, jonka nappasin.
1. luku – Hennolla kädellä, puisella kynällä
Mitjan asui vanhassa, sokkeloisessa kivitalossa. Sitä oli laajennettu useaan otteeseen, ja kuulemma ainoa osa alkuperäisestä rakennuksesta oli torni, joka sijaitsi talon luoteisnurkassa. Joka ainoassa huoneessa oli vähintään yksi kirjahylly (jopa kylpyhuoneessa), ja lisäksi eteisestä pääsi suoraan kirjastoon.
”Tehän asutte vallan prameasti”, totesin. Olimme kiivenneet toiseen kerrokseen, jossa oli vain kaksi päivittäisessä käytössä olevaa huonetta, Mitjan työhuone ja lukunurkkaus. Työhuone oli täynnä riimukirjoja ja paperinivaskoja. Lattialle oli varissut arkkeja, ja kun kävelin huoneen poikki pojan osoittamalle säkkituolille, askeleeni havisivat kuin syksyisessä metsässä. Lattiaa peittävät arkit olivat kuulemma epäonnistuneita viritelmiä, joten niistä ei tarvitsisi välittää. Pöydänlampun valo heijastui hänen lukulasiensa kehyksistä, kasvojen ilme oli keskittynyt ja hetki hetkeltä turhautuneempi.
”Tämä on kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen ongelma, mutta ei helposti ratkaistavissa. Voisin luoda sinulle toisen syntymäpäivän, mutta se vaikuttaisi kaikkiin muistoihisi, ja läheistesi muistoihin – toisin sanoen, elämäsi kaari muuttuisi täysin.” Mitja otti lasit nenältään ja pyörähti tuolillaan ympäri, katsomaan minua.
”Toisaalta voisin palauttaa muistamasi muistot sinusta muiden ihmisten mieliin, mutta se veisi vuosikymmeniä, ja sinustakin tuntuisi varmaan kummalliselta muistaa pala palalta kadonneita asioita? Kuvittele vanhempia, jotka muistavat aluksi vaikkapa hiustesi tuoksun tai viimekeväisen todistuksesi matematiikan numeron, mutta eivät mitään muuta. Se tuskin tulee kyseeseen.”
Mitja hymähti.
”Enkä totta puhuen edes osaisi, ainakaan ilman parin vuoden perusteellista työtä. Riimut eivät ole helppoja, ja vaikka minulla onkin heijastus niiden suhteen, en siitä huolimatta…”
”Riimuheijastus?” tuijotin Mitjaa epäuskoisena. ”Mutta heijastukset ja riimut ovat kaksi täysin eri asiaa. Ne eivät toimi yhdessä.”
Mitja hymyili. Näin ensimmäistä kertaa, että hänen etuhampaastaan oli lohjennut pieni pala.
”Minun isälläni oli ymmärtämisen heijastus – hän kykeni näkemään, kuinka koneet toimivat, vaikkei ollut opiskellut juuri lainkaan fysiikkaa tai teknologiaa. Äidilläni taas on äärimmäisen hyvä muisti. Hän muistaa kaiken, minkä haluaa muistaa. Minun heijastukseni on todennäköisesti yhdistelmä molempia. Minä muistan riimut erinomaisen hyvin ja näen, kuinka ne voisivat toimia.”
Pudistin päätäni epäuskoisena.
”Riimut ja heijastukset eivät toimi yhdessä. Se opetettiin jo ensimmäisellä luokalla.”
Mitja huiskautti kärsimättömästi kättään.
”Juuri nyt sillä ei ole merkitystä uskotko minua vai et. Yritän ratkaista ongelmasi niin nopeasti kuin pystyn, mutta se ei tapahdu käden käänteessä. Saattaa olla, että ratkaisua ei edes ole.”
”Minä luulen, että meidän kannattaisi mennä kysymään Akatemiasta.”
”Sitä emme tee. Jos kerrot heille ongelmastasi, minun heijastukseni viedään. Pihla, käsitätkö, että en olisi saanut luonnostella sitä taikaa edes teoriassa?”
”Se oli silti sinun syysi, Mitja. Et voi olla niin uskomattoman itsekäs, että annat minun menettää koko elämäni koska satuit olemaan uskomattoman typerä.”
”Hyvä on”, Mitja vastasi hiljaa. Hän ojensi minulle kätensä kuin sovinnon eleeksi.
Kun sormeni hipaisivat Mitjan sormia, jokin vavahti sisälläni. Mitja kietoi sormensa raneeni ympärille, ja vaikka yritin riuhtoa kättäni vapaaksi, hän piti tiukasti kiinni.
”Katso”, hän mumisi hiljaa, ja kiskoi minut pöydän ääreen.
”Katso sitä.”
Tuijotin riimuverkostoa tajuamatta, mitä Mitja ajoi takaa. Kyllä, se oli toivottoman monimutkainen, mutta Akatemia oli täynnä taitavia riimumaageja, ja koulupojan tekemä taika ei voinut olla mahdoton heille.
Ja sitten ymmärsin. Ymmärsin merkityssuhteet ja jokaisen riimun tarkoituksena kuviossa, luin verkostoa kuin soittaja lukee nuotteja. Riimuverkosto oli upea, mutta epätäydellinen. Ja epätäydellisen riimuverkoston purkaminen olisi mahdotonta, ellei…
”Älä”, Mitja varoitti. Hän irrotti otteensa ja vedin syvään henkeä.
”Mikä metku tuo oli olevinaan?”
”Minä jaoin heijastukseni sinun kanssasi. Suosittelisin, että istut nyt kiltisti alas, koska kohta…”
Siinä vaiheessa minua alkoi heikottaa. Mitja kiersi kätensä ympärilleni ja retuutti minut takaisin säkkituolille.
”…jälkivaikutukset iskevät.” Pojan toinen suupieli kohosi aavistuksen huvittuneesti. Hän auttoi minut varovasti alas ja istahti lattialle viereeni, lasinharmaat silmät poissaolevina.
”Purkutaikaa ei siis ole?”
”Ei vielä”, Mitja vastasi hiljaa.
Suljin silmäni. Minun päätäni särki.
”Vannotko, ettet huijaa?”
”Vannon. Yritit mennä liian pitkälle, mutta olen käynyt siellä jo. Esittelin sinulle mahdollisuudet kymmenisen minuuttia sitten. Kumpikaan niistä ei ole kovin hyvä.”
”Mitä me sitten voimme ylipäätään tehdä?” ääneni oli voipunut ja suutani kuivasi. Mitja pureskeli lukulasiensa sankaa.
”Voit antaa minun tehdä parhaani, tai voit jatkaa Akatemiaan jos haluat. Olen yrittänyt opetella mahdollisimman vähän uusia riimuja, koska ajaudun helposti käyttämään niitä – houkutus rajojen kokeilemiseen on suuri, kuten äsken huomasit – mutta huomenna aion siitä huolimatta mennä kirjastoon ja lainata muutaman aikaa käsittelevän riimusanakirjan. Eihän se meitä pelasta, mutta auttaa alkuun. Suoraan sanottuna, en usko, että ne Akatemiassa pystyisivät paljonkaan parempaan. Riimuilla on rajoituksensa, ja Akatemian riimutaiteilijat ovat kukin keskittyneet vain äärimmäisen suppeaan alaan. Syyshaaksi ei ole mitään Harmaalehtoon verrattuna, tiedäthän. Ja Harmaalehtoon sinä et voi lähteä – heitä tuskin kiinnostaa yksittäisen opiskelijatytön syntymäpäivä.”
Hieroin ohimoitani. Tiesin kyllä, mihin poika pystyi, vaikka se tuntuikin uskomattomalta. Hän oli todennäköisesti jo nyt taitavampi kuin kaikki Akatemian riimumaagikot, ehkä jopa kyvykkäämpi kuin Harmaalehdon taitavimmat professorit, mutta ongelmana ei ollutkaan Mitjan tieto tai sovelluskyky – ongelmana oli se, että hän ei voisi ikinä oppia hallitsemaan heijastustaan. Se oli liian valtava yhden ihmisen käsiteltäväksi, oli tämä sitten kuinka älykäs tahansa.
”Ehkä sinun olisi parempi luopua siitä”, minä mumisin.
Mitja katsoi minua suoraan silmiin.
”Jos se olisi sinun, pystyisitkö siihen?”
Muistin kirkkaasti riimut, niiden tarjoamat loputtomat mahdollisuudet ja oppimisen riemun. Olin jakanut heijastuksen vain pienen hetken ajan, ja silti se kaihersi sisälläni, pyysi minua tutkimaan lisää, oppimaan ja ymmärtämään.
En vastannut mitään.
”Minä yritän olla käyttämättä sitä, mutta olin vihainen. Minun ei pitäisi koskaan suuttua sillä tavoin, mutta Kaarne on ainoa ystäväni, olkoonkin hassu ja kummallinen.”
”Siitäkö tässä nyt on kyse? Siitä, että vein Kaarneen syömään?”
”Minun syntymäpäivänäni. Äitini ei juhli syntymäpäiviä – isä kuoli hänen syntymäpäivänään. Ja Kaarne oli ainoa, joka ylipäätään muisti sen. Meidän piti tavata Hopeaisen rannalla ja vain jutella, kuten joka vuosi. Mutta sinä veit hänet ravintolaan ja hän unohti koko jutun. Ainoa ystäväni unohti syntymäpäiväni tykkänään. Ja kaiken lisäksi ainoa syy, miksi veit hänet ravintolaan, oli se, että halusit hänen auttavan sinua riimutietoudessa. Varsin viehättävää, Pihla, varsin viehättävää. Osaatko edes aavistaa, miltä hänestä tuntui? Osaatko aavistaa, miltä minusta tuntui?”
”Ei se noin mennyt”, minä vastustin, vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. Miten Mitja ylipäätään tiesi? En ollut kertonut kenellekään, että selvisin riimumagiasta vain töin tuskin, ja Kaarnekin oli luvannut olla kertomatta. En ehkä pitänyt Kaarneesta erityisen paljon, mutta en minä julmakaan ollut. Tarvitsin vain apua päästäkseni kurssikokeesta läpi.
”Pihla”, Mitja huokaisi, ”minäpä näytän sinulle jotain.”
Hän avasi ullakolle johtavan oven – se oli aivan työhuoneen nurkassa, ja viittoi minut tulemaan perässään.
”Piirrä valoriimu”, poika kehotti hetken mielijohteesta. Hän jäi seisomaan oviaukkoon, kädet lanteilla, ja tuijotti minua kiinnostuneesti.
Otin epävarmana käteeni palan paperia. Kuten varmaan arvasitte, en ole kovin taitava riimutaikuudessa, vaikka se minua kiinnostaakin. Muodot ja nimet ovat toivottoman monimutkaisia, ja yksinkertaisimmatkin sidokset tuottavat minulle päänvaivaa.
Piirsin lyijykynällä yksinkertaisen hehkuriimun ja kuiskasin sen nimen ääneen, toivoen, ettei Mitja kuulisi mitään.
”Äänsit sen väärin, ja kaaresikin on haparoiva”, poika totesi arvostelevasti. Paperipala hehkui kyllä, mutta melko voimattomasti. Mitja nappasi sen käteensä ja marssi pimeään.
Seurasin häntä ärtyneenä. En nähnyt juuri mitään paperilappusoihtumme valossa, joten törmäilin esineisiin tuon tuosta. En kuitenkaan valittanut, koska tiesin Mitjan odottavan juuri sitä – tilanteestani huolimatta hän jaksoi nauttia kömpelyydestäni.
Lopulta poika löysin etsimänsä kaapin ja avasi sen oven. Kuulin hiljaista havinaa ja räpsytystä, ja hetken arvelin, että ullakolla olisi lepakkoja. Niitä minä en pelännyt. Oman kotitalomme vintillä niitä asusteli pilvin pimein.
”No niin”, Mitja mumisi. Hän kaivoi taskustaan kynän ja raapusti viritelmäni viereen toisen riimun. Sitten hän lausui sen nimen itsevarmasti ja se välähti palamaan säkenöivän kirkkaana.
Kaappi oli ainakin ensi katsomalta täynnä tyhjiä purkkeja. Kun tuijotin niitä pidempään, aloin nähdä häivähdyksiä, kuin haaleita värejä. Sellaisia, joita vesiväripaperille syntyy laveerauksen jälkeen.
”Ne ovat unelmia”, Mitja totesi ylpeästi, ”ja yksi niistä oli Kaarneen sinä iltana kun veit hänet syömään. Näytän sen sinulle.”
”Älä.” Jostain syystä minua pelotti. Mitja ei välittänyt valjusta kiellostani, vaan nosti yhden purkeista hyllyltä. Hän kieritti kannen auki.
Hetken ajan näin itseni, aavistuksen haaleampana ja värittömämpänä vain. Utuinen minä hymyili ja ojensi kätensä Kaarnetta kohti. Poika tarttui siihen epävarmasti, hänen silmänsä olivat otsahiuksien alla pelokkaat. Vaikka katselin kuvaa ulkopuolelta, tunsin silti Kaarneen sydämenlyönnit, hänen jännittyneen onnellisuutensa. Sormet pitivät kiinni kädestäni varovasti, aivan kuin olisin jotakin helposti särkyvää. Kaarne vastasi hymyyn varovasti. Sanoin jotain, en kuullut mitä, ja yllättäen kaikki värit ja sävyt katosivat, kuva muuttui mustavalkoiseksi ja lakkasi liikkumasta.
”Hän kuvitteli, että todella pitäisit hänestä. Utopistista, toki. Kaltaisesi sievät tytöt eivät helposti tyydy änkyttäviin ja kömpelöihin kummajaisiin.”
Minä värisin pimeässä.
”Et olisi saanut tehdä noin.”
”Miksi en? Sinun on aika oppia, ettet voi leikkiä ihmisillä ihan miten haluat. Maailma ei pyöri sinun sääntöjesi mukaan”, Mitja vastasi. Hän laski tyhjän purkin hyllylle.
”Entäs sinä itse? Sieppaat muiden ihmisten unelmia ja varastelet syntymäpäiviä. Sekö on sinusta reilua?” Minä tunsin oloni todella surkeaksi. Kaarne ei ollut ansainnut sitä, mitä olin tehnyt, mutta kuinka olisin voinut tietää, että hän oli noin ihastunut minuun?
”Minä sentään yritän korjata virheeni”, Mitja vastasi.
”Hyvinpä tuntuu onnistuvan. Tajuatko, että joudun nukkumaan porttikäytävissä? En voi mennä kotiin enkä minnekään muuallekaan”, totesin ärtyneesti. Tilanteen koko kaameus valkeni minulle tuon yhden lauseen myötä. En todella voisi mennä minnekään. En yhtään minnekään.
”Etkä joudu”, Mitja huiskautti riimun valossa kättään, ”sinä jäät tietenkin meille. Ilmoitin jo äidille, että lupauduin ottamaan meille vaihto-oppilaan muutamaksi kuukaudeksi.”
”Teit senkin kysymättä minulta?” tuijotin Mitjaa tietämättä itkeäkö vaiko nauraa. Poika oli totisesti yksi röyhkeimmistä ja itsevarmimmista ilmestyksistä, joihin olin koskaan törmännyt.
”Totta kai. Minä en ole typerä. Myönnän kyllä virheeni, ja kannan siitä vastuun. Me löydämme ratkaisun ongelmaasi – ainakin toivon niin, koska muutoin elämästäni tulee yhtä kärsimystä”, Mitja lopetti teatraalisesti.
”Miten niin?”
”Koska me emme taida tulla kovin hyvin toimeen.”
”Miten niin?”
”Koska sinä toistelet itsestäänselvyyksiä, olet itsekeskeinen kuin mikä, toivoton riimumagiassa, syntymäpäivävaras ja pelkäät pimeää.”
”Miten niin?” Säpsähdin kuullessani viimeisen väitteen. En luullakseni ollut niin läpinäkyvä.
”Koska nojaudut jatkuvasti valoa kohti kuin yöperhonen, esimerkiksi. Tulehan, aion opettaa sinulle ainakin yhden asian riimumagiasta, kun meillä valitettavasti on aikaa moiseen.”
Astuimme takaisin Mitjan työhuoneeseen ja minä olin vähällä kompastua kynnykseen. Mitja rutisti valoriimunsa paperitolloksi ja viskasi sen roskakoriin. Hehku hiipui vähitellen.
”Katsohan sitten”, Mitja aloitti ja ojensi minulle puukynän, ”näin se riimu kuuluu piirtää.”
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
