?

Log in

Previous 10

Oct. 17th, 2017

Joskus täytyy sataa

Tervetuloa.

Olet jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt tiesi tänne, siispä tarjoan sinulle kupillisen teetä, keväänvihreän nojatuolin (joka tuoksuu aavistuksen menetetyiltä tunneilta ja savulta) ja lukuvalon, jota peittää kuhmuinen lampunvarjostin. Istu toki alas ja kuuntele.

Tämä paikka on olemassa, muuta sinun ei tarvitse tietää. Minulla on tarinoita kerrottavaksi - ei aina kovin kauniita tai suuria, mutta tarinoita kuitenkin. Jokainen niistä on erilainen, ja joskus sinun on odotettava pitkään, ennen kuin saat tietää, kuinka tarinat jatkuvat. Mutta ne jatkuvat.

Jotkut tarinoista eivät ole kokonaan minun. Olen harhaillessani pudonnut todellisuudesta toiseen, kompastellut kirjojen sivuilla tai törmännyt kadulla epämääräisesti tutulta näyttävään henkilöön. Sellaiset tarinat olen kirjoittanut omaksi ilokseni, lainannut hetkeksi jotain sellaista, mistä en tiedä tarpeeksi. Jos päätät, ettet halua lukea enempää, olet vapaa jättämään ne lukematta. Ne ovat tarinoita tarinoiden takana, yhtä vääristyneitä ja hapuilevia kuin omat muistomme, joiden emme tienneet olevan olemassa.

Jotkut tarinoista ovat pitkiä, eikä niitä voi lukea kerralla. Osa on vasta nupullaan. Marraskuu tulee olemaan erikoinen kuukausi myös tässä hiljaisessa talossa - silloin minä istahdan kirjoituskoneeni ääreen ja kirjoitan. Silloin tarina ei ole valmis, eikä mikään ole varmaa, mutta olette tervetulleita matkalle kanssani.

Ottakaa mukaan taskulamppu, koska kujilla on usein pimeää. Napatkaa sateenvarjo telineestään, sillä joskus täytyy sataa.

Nov. 3rd, 2012

NaNoWriMo 2012: Arun

“Tule!” Arun tarttui Myran käteen. He puikkelehtivat ihmisjoukon seassa, Myra vilkuili ympärilleen samaan aikaan innostuneena ja peloissaan. Kasvot vilisivät hänen silmiensä edessä, ilmeiden kirjo oli pökerryttävä. Riemua, raivoa, innostusta, surua, katkeruutta…

“Tämä paikka on kuin vetypallo”, Arun murahti. “Yksikin kipinä ja koko kapine räjähtää ja putoaa taivaalta. Meidän on päästävä pois.”

“Mutta sinähän sanoit, että ihmiset vihaavat hallitusta ja haluavat muuttaa asioita. Eikö se ole hyvä asia?”

Arun vilkaisi Myraa alta kulmien. Heidän ohitseen säntäsi nuori kaartilainen kasvot tuimina ja käsi asevyötä tapaillen.

“Vallankumoukset eivät koskaan ole turvallisia. Ihmiset ovat typeriä ja tällainen on kansalle kuin huumetta. Komea nuori kapteeni, dramaattisia sanoja jotka kumpuavat suoraan sydämestä - ja humalasta - ja vielä lopuksi tuollainen lauluääni… tämä suistaa heidät raiteiltaan”, Arunin ote tiukkeni. Myra irvisti kivusta.

“Mitä sinä tiedät ihmisistä? Sanoit, että viihdyt itseksesi”, Myra pyöräytti silmiään. Jostain heidän takaansa kuului älähdys ja sitten kimeä huuto. Myra värähti.

“Ehkä opin tarpeeksi ihmisistä ja päätin, että viihdyn paremmin yksin?” Arun kohotti kulmaansa. Hänen katseensa hypähteli sinne tänne, etsien jotakin päämäärättömästi.

“Mutta enhän minä ole tehnyt mitään. Miksi he tekisivät jotain meille?” Myra intti edelleen. Arun pysähtyi hetkeksi ja kiskaisi tytön kovakouraisesti lähemmäs.

“Koska vallankumous syö lapsensa ja sinä jos kuka olet lapsi”, Arun sihahti. “Ole nyt vaiti tai jätän sinut keskelle tätä kaikkea.”

“Minne sinä ylipäätään ajattelit paeta?”

“En paeta. Piiloutua.”

Lisää huutoja. Ensimmäinen laukaus. Myra haistoi hien ja pelon ja kiihtymyksen. Väkijoukko oli tiheää, Arun kiskoi Myraa perässään ja pysähtyi sitten kuin seinään.

“Kryptat”, Arun kuiskasi tyytyväisenä.

“Kryptat?”

“Kukapa ajattelisi kuolleita tällaisena hetkenä?” Arun hymyili ohuesti. Jostain lensi pullo ja särkyi seinään vain puolen metrin päässä.

*

Kaupungin laitamilla oli hiljaista. Arun pysähtyi muistorakennuksen ovelle ja kiskaisi sen oven auki. Kuten kaikissa Uuden Patagonian kaupungeissa, täälläkin kuolleet jätettiin alastomina luonnon vietäviksi muistotilaisuuden jälkeen. Rakennus oli pyöreä, sen seinät paksut, mutta kattoa ei ollut lainkaan - vain loputon, lohduton taivas. Talvisaikaan lumi peitti ruumiit ja niin oli nytkin.

“Huomenna tänne tuodaan uusia”, Arun huomautti. Myra värisi ja tuijotti tiiviisti seinään.

“Ne ovat kuolleita. Kuolleiden hyvä puoli on se, etteivät ne enää voi tehdä sinulle yhtään mitään.”

“Miten sinä voit olla noin kylmä?” Myra käännähti ympäri ja tuijotti Arunia silmät levällään. “Puhut siten kuin he eivät merkitsisi kenellekään yhtään mitään.”

“Miksi merkitsisivät, enää? Kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Muistot toki eivät, mutta ei muisto ole sama asia kuin ihminen, ja nekin jäävät meille, eivät”, Arun potkaisi lähintä ruumista, “noille.”

“Mutta he ovat olleet ihmisiä. Heillä on ollut elämä.”

“On ollut”, Arun toisti. “Ei ole enää. Meillä on.”

Myra vaikeni. Hän seisoi pitkään paikoillaan ja hengitti raskaasti. Oli hiljaista - paksut seinät vaimensivat kaupungista kuuluvat äänet kokonaan.

“Mitä nyt?” tyttö kysyi lopulta.

“Me odotamme. Todennäköisesti koko yön.”

“Täällä? Kylmässä kuolleiden kanssa?”

“Ruumiinvartijan komerossa”, Arun vastasi. Hän astui ruumiin yli ja viittasi Myraa seuraamaan perässään. Lumi natisi askelten alla, ilta alkoi jo hämärtää. Arun käveli rennosti, kuolleiden läheisyys ei tuntunut haittaavan häntä lainkaan.

“Meillä oli tapana haudata kuolleemme”, tyttö sanoi.

“Maassa, niinkö?” Arunin kysymys oli oikeastaan retorinen, mutta Myra nyökkäsi silti.

“Niin. Puisissa arkuissa.”

“Sitä taidettiin käsitellä historian oppitunneilla”, Arun kurtisti kulmiaan mietteliäänä. “Tapaa ei otettu käyttöön täällä, koska vuoristoon ei kaiveta hautoja kovin helposti.”

“Miksette sitten polta kuolleita?”

“Jotkut tekevät niinkin”, Arun kohautti olkiaan. “Mutta, kuten muistorunossa sanotaan, taivaaseen me ripustaudumme eläessämme, taivas saa meidät viedä kun kuolemme.”

“Taivas?”

“Linnut. Korpit ja pöllöt, muita meillä ei olekaan.”

“Te… annatte lintujen syödä ruumiit? Kammottavaa”, Myra puuskahti. Arun pysähtyi ovelle ja veti sen auki.

“Te annoitte vanhassa maailmassa matojen hoitaa saman homman”, Arun huomautti.

Ruumiinvartijan komero oli pieni ja pimeä. Arun sytytti valot ja kaivoi kaapista kaksi mustaa kangaslakanaa.

“Näillä peitetään yleensä kuolleet kun heidät tuodaan sisään, mutta älä anna sen häiritä. Meillä ei ole lämmitystä, joten sinun on parasta kietoutua tällaiseen ja istua selkä minua vasten.”

Myran käsi vapisi hieman kun hän tarttui kankaaseen, mutta tyttö totteli kehotusta siitä huolimatta. He istuivat pitkään vaiti, lyhty piirsi varjoja seiniin ja Myra yritti olla ajattelematta lumen peittämiä ruumiita oven toisella puolella.

“Kerro minulle Maasta”, Arun rikkoi hiljaisuuden. Hänen äänensä oli yllättäen pehmeä, melkein lempeä.

“Mistä sinä haluaisit kuulla?” Myran hampaat kalisivat.

“Mistä vain. Tämä on ainoa maailma, jonka tunnen.”

“Minusta se on hämmentävää. Että minä muistan maailman, jota ei enää ole - ainakaan samanlaisena. Kuka tietää onko ollenkaan - neljäsataa vuotta on ihmiskunnalle pitkä aika, eikä meitä voi ainakaan rauhantahtoisuudesta kiitellä”, Myra hymähti.

“Sinä olet onnekas”, Arun kuiskasi. “Tai ehkä et. Ehkä se on vain raskasta. Mutta kerro.”

Myra mietti hetken.

“Meillä oli lähes aina vapaata sunnuntaisin. Minä heräsin silloin yleensä hyvin myöhään. Mihail oli keittänyt kahvia, se oli yleensä väljähtynyttä ja siksi pahaa, mutta en jaksanut keittää uutta, joten join sitä silti. Istuin keittiön pöydän ääressä ja luin uusimmat uutiset samalla kun join kahvia. En oikeastaan suuremmin välittänyt niistä, mutta Mihail halusi pysyä kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtui, ja hänellä oli tapana puhua luonnonkatastrofeista ja uusista keksinnöistä ja presidentinvaaleista ja Oscarpalkinnoista ja mistä milloinkin, joten yritin pysytellä kärryillä jotten tuntisi itseäni aivan typeräksi. Selasin siis keskustelut läpi, join kaksi kupillista kahvia ja heräsin siinä samalla. Se oli kuin rituaali - arkinen ja helppo. Jossain vaiheessa Mihail tuli lenkiltään ja suuteli minua yltä päältä hiessä ja sitten me menimme yhdessä suihkuun. Lämmintä vettä ei säännöstelty, joten saatoimme viettää siellä pitkään, joinain aamuina jopa tunnin.”

“Sinun maailmasi on varsin rikas maailma”, Arun sanoi hiljaa. “Mutta ihmiset mahtavat olla köyhiä.”

“Köyhiä?” Myra hätkähti.

“Kaikki tuollainen yltäkylläisyys - mistä sen keskellä enää nauttii? Mikä teille on arvokasta?”

“Monikin asia”, Myra tuhahti. “Mihail. Hiljaiset aamut. Musiikki.”

“Mutta entä elämä itse?”

“Elämä?” Myra kallisti päätään.

“Jos kaikki on noin helppoa, mitä elämä itsessään merkitsee?”

“No tietenkin me halusimme elää.”

“Niin. Mutta jos kaiken voi saada ja rajoituksia ei ole, mitä elämä lopulta merkitsee? Millä te sen täytitte? Mitä te katselitte tai ajattelitte, mikä oli kaikkein tärkeintä?”

“Mikä sinulle on?” Myra kysyi. Hän ei ymmärtänyt vieläkään.

Arun ei vastannut. “Kerro minulle lisää”, hän sanoi.

Myra huokaisi. “Atlantassa oli taidemuseo, johon pääsi ilmaiseksi perjantaisin. Se oli nykytaidetta, joten en juuri perustanut siitä, mutta Mihail rakasti sitä, joten menimme joka viikko. Kävelimme pitkin käytäviä ja Mihail luennoi minulle tauluista, sivellintekniikoista, ylivalottuneista valokuvista ja taiteilijoiden itsemurhista. Minä kuuntelin ja yritin näyttää kiinnostuneelta, mutta mieluummin olisin ollut jossain muualla. Muistan silti monia tauluista - yhdessäkin oli vain kananmunankeltuainen lasissa. Sen nimi oli Murha.

“Murha”, Arun toisti sanan huvittuneena.

“Kerro lisää.”

Myra pudisti päätään. “Vain, jos kerrot minulle jotakin vastineeksi.”

“Mitä minun pitäisi kertoa? Mikä sinua kiinnostaisi - sinun maailmasihan on niin paljon värikkäämpi, niin paljon enemmän”, Arun ivasi.

Myra oli taas vaiti. Lopulta hän nousi ylös, käveli Arunin ympäri ja istui tätä vastapäätä.

“Kerro minulle, milloin ja miten tapoit ensimmäisen kerran.”

Arunin harmaat silmät olivat kovat ja kylmät lyhdyn häilyvässä valossa. Hän nojautui lähemmäksi. Lämmin hengitys kutitti Myran kasvoja.

“Miksi haluat tietää?”

“Sinä olet murhaaja. Tapat maksusta. Mutta tuskin se on aina ollut niin”, Myra kohautti olkiaan. Hänen katseensa oli vakaa.

Arun hymyili ohuesti. “Sinä et halua tietää.”

“En niin. Mutta kerro silti.”

Arun kertoi. Hänen sanansa putoilivat raskaina ja hitaina, kietoutuivat yhteen pimeyden ja kylmyyden kanssa ja jäivät kaikumaan pienessä komerossa. Myra ei halunnut tietää, mutta Arun oli jo aloittanut, eikä tällaisia tarinoita lopeteta kesken kun ne on kerran aloitettu. Niinpä salamurhaaja kertoi ja tyttö kuunteli.

Aug. 9th, 2012

Nimetön Camp NaNoWriMo: Välinäytös - Fauni nimeltä Dante

Dantella oli vakava ongelma. Jos satut olemaan noviisimunkki luostarissa, jossa taikuuteen suhtaudutaan suurella varauksella, ja fauninluontosi kiskoo sinua jatkuvasti koettelemaan rajojasi sen suhteen, lopputulos ei ole kovin hyvä. Faunit eivät muutenkaan olleet Iltaruskon saaristossa kovin yleisiä – oikeastaan Dante oli ensimmäinen majakkaluostariin astunut fauni satoihin vuosiin. Hänen lajitoverinsa viihtyivät paremmin metsissä tai kiertelevinä soittoniekkoina, eikä Dantellakaan olisi ollut mitään moista elämäntapaa vastaan, mutta olosuhteet olivat häntä vastaan. Jos satuit olemaan fauni, jonka veressä virtasi taipumus magiaan, sinun ei annettu viettää elämääsi niin vapaasti kuin muiden.

”Sinun olisi parempi häipyä niin nopeasti kuin suinkin. Me emme pidä villistä taikuudesta”, Amphos oli sanonut, jos aivan tarkkoja oltiin. (Ja jos oltiin vieläkin tarkempia, hän oli saattanut sanoa saman asian vielä vähän tiukemmin ja ilkeämmin.)

*

Dante ei ollut lähtenyt heti, koska eräs tietty sievä vedenneito oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja liehittely oli edelleen pahasti kesken. Sitä paitsi kevättanssiaisiinkin oli enää muutama viikko, ja mitä vaaraa pikkuruisesta kipinästä taikuutta muka oli? Eihän Dante tiennyt, miten sellaista ylipäätään käytettiin, eikä hänellä ollut kovin suurta halua opetellakaan.

Sitten koittivat kevättanssiaiset ja Dante tanssi muiden nuorten faunien kanssa kokon ympärillä Amphoksen synkistä katseista välittämättä, ja hänen sorkkansa tömisivät maata vasten ja kuu oli täysi ja veri kohisi Danten korvissa ja ilma oli täynnä kevään humalluttavaa tuoksua. Ja sitten Eryneis astui esiin puiden varjosta lumpeenkukkia hiuksissaan ja Danten poloinen sydän teki kuperkeikan ja yhtäkkiä kokko roihahti palamaan kymmenen kertaa nälkäisempänä ja lähimpien dryadien hiukset ja kaarnaiho leimahtivat tuleen ja palo levisi eikä ketään yhtäkkiä huvittanutkaan tanssia, kun ilma oli täynnä savua ja kipua ja tuskanhuutoja.

*

Kaksi päivää myöhemmin Amphos oli retuuttanut vastustelevan Danten majakkaluostarin portille ja maksanut huomattavan summan rahaa taatakseen, ettei nuori fauni poistuisi seinien sisältä seuraavaan viiteen vuoteen. Munkit eivät suhtautuneet tulokkaaseen kovin lämpimästi, mutta sato oli ollut vähäinen sinä vuonna ja syysmyrskyt viivyttivät kaupunkiin saapuvia laivoja, joten kilisevä kolikkopussi oli saanut heidät suostumaan. Danten lehvävyö oli vaihtunut karheaan villalankaan ja vehreä metsä valkoisiksi kalkittuihin seiniin. Hänet oli lukittu paikoilleen lukkolumouksella, jota langettamaan oli tarvittu kahdeksan rotevaa munkkia.

Syksy tuli, mereltä puhaltava suolainen tuuli sai Danten silmät vetistämään ja hiljalleen hän lakkasi hyräilemästä metsäkansan sävelmiä. Luostarin viini oli edelleen kitkerää, sängyn ohut patka muhkurainen ja keskustelut munkkien kanssa korkeintaan kolmen murahduksen mittaisia, mutta Dante sai kerran viikossa opetusta taikuudesta, ja se oli enemmän kuin hän olisi koskaan metsässä saanut.

Valitettavasti tunti viikossa ei pidemmän päälle riittänyt. Dante oli nopea oppimaan ja yksinkertaiset parannustaiat nuhaa vastaan tai ratkenneen kankaan kurominen yhteen eivät pitkään pitäneet häntä aloillaan, joten fauni ryhtyi kokeilemaan itsekseen yhtä sun toista. Hän keksi pian, miten kynttilän sai sytytettyä näppärästi ilman tulitikkuja ja kuinka mereltä valuvasta usvasta saattoi hyräilemällä muovailla kuvioita. Talven koittaessa Dante osasi tavata nimensä taivaalta hiljalleen putoilevilla lumihiutaleilla ja ulottaa jääkukkien köynnökset muurinharjalle asti. Taikuus sujui häneltä luonnostaan, mutta munkit eivät olleet asiasta lainkaan innostuneita – pikemminkin se pelotti heitä.

”Sinun kaimasi käväisi tuonelassa tuhat vuotta sitten”, Eremias totesi kuivasti Dantelle, ”ja hänen houruiset näkynsä ja matkamuistot kiusasivat luostariamme seuraavat kaksisataa vuotta. Ja nykyisen abotin isoisä se vasta oikea kiusankappale oli. Hän oppi erottamaan alkoholin viinistä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen ei pidoista tullut enää mitään silloin kun veikko oli huonolla tuulella. Niin että opettelepa tekemään rehellistä työtä tai päädyt kadulle, abotti ei tuollaista enää pitkään katsele.”

Dante teki parhaansa, teki todella. Hän kopioi pitkät illat käsikirjoituksia päreiden valossa ja oppi samalla tekemään kirjaimiin juuri oikeanlaiset, majakkaluostarin noudattaman kalligrafiasääntökunnan mukaiset koukerot. Fauni opetteli laittamaan naurismuhennosta ja maustamaan turskan kahdeksallakymmenellä eri tavalla. Hän oppi parkitsemaan nahkaa ja korjaamaan kenkiä.

Mutta taikuus ei kadonnut mihinkään, se tykytti kaiken taustalla, ja aina välillä Dante lankesi kokeilemaan jotakin uutta. Hän oppi naamioimaan sorkkansa yksinkertaisella illuusiotaialla ja ujuttautumaan viereisessä huoneessa nukkuvan munkin uniin. (Vaikkakaan sitä Dante ei koskaan yrittänyt uudestaan ensimmäisen kerran jälkeen, hrrrr.) Varsinaisiin ongelmiin Dante joutui kuitenkin vasta kun hän oppi, miten yksinkertainen lukkolumous purettiin.

Sen oppiminen nimittäin johti siihen, että Dante sai kaikki luostarin lukot hajoamaan yhdellä kertaa ja tuli samalla vapauttaneeksi itsensä, eikä mikään enää estänyt häntä lähtemästä majakkaluostarista, joten hän lähti.

*

Miten Dante sitten liittyy tarinaan Athoksesta, lentävästä puuvajasta, Irvikissasta, kuolleesta tytöstä, valkoisesta koirasta, Karlasta, Amnesiasta ja Fasaanista? Vastaus kuuluu, ettei yhtikäs mitenkään.

Aug. 8th, 2012

Nimetön Camp NaNoWriMo: Välinäytös - Irvikissa

”Minusta olisi hienoa, jos voisimme vain jäädä tänne”, Karla sanoi. Hän istui vieressäni lavan reunalla ja heilutti jalkojaan tyhjyyden yllä. Ihmiset tanssivat yhä, sieltä täältä kuului juopunutta naurua ja kauempana gondoleissa suudeltiin.

”Haluaisitko sinä todella asua taivaalla ja piileksiä?” minä kysyin. Karla huokaisi ja tuijotti syliinsä ristittyjä käsiään. Kaduin heti kysymystäni – mikä minä olin särkemään Karlan haaveita? Eikö minun olisi pikemminkin pitänyt tukea niitä, yrittää tehdä hänet onnelliseksi?

”En minä tiedä”, Karla huokaisi. ”Joskus nuorempana ajattelin, että minä ja Hispanja perustaisimme yhdessä kaupan. Minä myisin kukkia ja hän leivonnaisia. Silloin Hispanja oli vielä taitava leipuri ja äiti kasvatti mehiläisiä puutarhassa ja minulla oli oma yrttimaa. Mutta sitten minä tein virheen ja jouduin Amnesian linnaan.”

Tartuin Karlan leukaan ja nostin hänen päätään niin että hän katsoi minua silmiin. ”Mitä sinä teit?” kysyin lempeästi.

Karla epäröi ja avasi sitten suunsa vastatakseen. Samassa lyhdyt lavan yllä sammuivat ja ilma alkoi kimmeltää.

”Irvikissa!” minä sähähdin ja kiskaisin Karlan ylös. Asetuin seisomaan hänen eteensä ja katselin ympärilleni etsien jotakin, mitä voisin käyttää aseena. Lavan keskellä ilmaan piirtyivät ensin hymyn kalvaat ääriviivat ja sitten korvien terävät kärjet.

”Athos!” Fasaani juoksi meitä kohti gondolieerin sauva kädessään.

”Heitä se tänne!” minä huusin vastaan. Fasaani viskasi sauvan minua kohti. Syöksähdin eteen ja sain sen napattua kiinni. Ihmiset siirtyivät kauemmaksi esiin värjyvästä Irvikissasta supisten ja kompastellen.

”Yritetään perääntyä ennen kuin se huomaa meidät”, minä kuiskasin ja ohjasin Karlaa kohti lähintä lavaan kiinni ankkuroitua gondolia. Välissä oli kuitenkin ihmisiä ja Irvikissa ehti viereemme ennen kuin ehdimme perille.

”Kassh, Athossh ja Karrrla”, se kehräsi hiljaa. ”Amnesshia on kaivannut teitä kovin.”

”Me emme suuremmin kaipaa häntä. Voit kertoa sen emännällesi”, vastasin.

”Ja voit samalla huomauttaa hänelle, että keksisi omat henkilöhahmonsa. Sinä et ole Amnesian mielikuvituksen tuotetta”, Karla huomautti pistävästä.

Irvikissa virnisti ja sen terävät hampaat hohtivat hämärässä. Kukaan ei puhunut.

”Mikssshi keksshiä kaikki itshe josh voi hyödyntää muiden mielikuvitusshta?”

”Koska se on huijaamista”, Karla vastasi.

”Entäsh shinä sshitten? Eikö sshinun ritarishi ole huijaamisshta? Athosh ei ole mitään ilman shinua”, kissan häntä heilui hitaasti puolelta toiselle.

Karla ei vastannut mitään, mutta hän oli puristanut kätensä nyrkkiin. Minä kohotin sauvani Karlan ja Irvikissan väliin.

”Typeryssh, ei puinen sauva satuta minua”, Irvikissa hymyili edelleen.

”Satuttaa, jos Karla niin haluaa”, minä vastasin hiljaa.

”Karla”, Irvikissa virnisti, ”ei kykene nyt puhumaan.”

Käännähdin ympäri ja näin, että Karla oli jähmettynyt paikoilleen. Hänen huulensa liikkuivat herkeämättä, mutta sanaakaan ei tullut ulos. Silmät tähysivät jonnekin kauas näkemättä mitään.

”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”

”Illuusshiotaika vain, ei shen pahempaa. Amneshian laivue on täällä tuossa tuokiossa, joten rrriiittää, että pidättelen häntä hetken.”

”Sinulla on ankkuri. Tietenkin! Et kykenisi taikomaan ilman ankkuria”, minä vilkuilin ympärilleni ja yritin nähdä, kuka oli solminut sopimuksen Irvikissan kanssa. Lopulta katseeni nauliutui Auroraan, jonka ympärillä himmersi lähes näkymätön, sininen hehku. Aurora kohtasi katseeni ja kohotti kätensä suulleen.

”Miksi sinä olet antanut hänen kiinnittyä sinuun? Irvikissa kuuluu Amnesialle!” minä töytäisin välissämme seisovan naisen syrjään – nainen kirkaisi – ja pysähdyin Auroran eteen. Tyttö ei vastannut mitään, mutta hänen harmaissa silmissään oli surullinen katse.

”Amnesshia voi toteuttaa toiveita”, Irvikissa vastasi. Sininen tassu siltti kevyesti Karlan liikkumatonta poskea.

”Amnesia voi vain vääristää niitä. Eivät toiveet toteudu todella, ellei itse tee jotakin niiden eteen. Taikuus ei ratkaise ongelmia – se vain luo uusia”, minä vastasin kylmästi.

”Mutta Aurrrorrahan tekee jotain unelmanssha eteen”, Irvikissa kehräsi jälleen. Kaukaa kuului jo moottoreiden surinaa. Aurora oli kääntänyt katseensa pois, hänen kasvonsa olivat kalpeat. Minä ymmärsin.

Kumarruin eteenpäin ja suutelin Auroraa. Irvikissan taikuus poltti ensin huuliani, mutta sitten se suli pois kun tyttö vastasi suudelmaani ja nojautui kiinni minuun. Hänen kätensä etsiytyivät niskaani ja vetivät minua epätoivoisesti lähemmäs. Työnsin hänet kuitenkin varoen pois.

”Minä en ole sinun, Aurora.”

Karla tuijotti meitä epäuskoisena. Irvikissa alkoi haaltua: se oli menettänyt ankkurinsa ja käyttänyt suuren osan omasta taikuudestaan loitsun muodostamiseen.

”Mennään!” minä karjaisin. ”Laivue on tulossa.”

Aurora tarrasi kiinni takkiini. ”Päästä irti”, pyysin hiljaa ja hän irrotti. Me juoksimme gondolille, työnsimme sen irti lavasta ja sauvoimme kiivaasti usvaa pitkin kohti satamaa.

*

”Mitä helvettiä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?” Karla kysyi. Moottorit jylisivät, myrskypilvet pyörivät harmaana massana ympärillämme ja me syöksyimme läpi sateen paeten jälleen kerran Amnesian laivastoa. Hispanja oli edelleen haaltunut viimeisimmästä siirrosta, joten meidän täytyi yrittää selvitä ilman hänen kykyään.

”Rikoin Irvikissan lumouksen”, vastasin.

”Aurora oli rakastunut sinuun. Sinä särjit hänen sydämensä”, Karla kihisi raivosta.

”Minä pelastin sinut. En välitä mistään muusta – jos en olisi kyennyt pelastamaan sinua, millään ei olisi nyt mitään merkitystä. Aurora oli kironnut itse itsensä suostumalla Irvikissan liittolaiseksi ja sitä paitsi hän oli luvannut auttaa sinun vangitsemisessasi saadakseen minut. Minusta siinä on ihan yllin kyllin syitä yhden sydämen särkemiseen.”

Karla tuijotti minua silmät suuttumuksesta laajenneina. ”Athos, tajuatko, miten kylmältä sinä kuulostat? Aurora ihastui sinuun koska sinä olet lumottu ja se vetää ihmisiä puoleensa – ei se ollut pelkästään hänen oma syynsä. Hullaantuneet ihmiset tekevät typeriä asioita muutenkin ja sinä vielä yllytit sitä kertomalla hänelle satuja – tiedät hyvin, että ihmiset rakastavat sitä, kun kerrot tarinoita.”

Hätkähdin. ”Todellako?”

Karla kurtisti kulmiaan. ”Etkö sinä oikeasti ole tajunnut sitä vielä?”

Ikkunaluukku rävähti auki ja sadepisaroita tulvi kasvoilleni. Minä pudistin päätäni ja säntäsin sulkemaan ikkunan.

”Sinun vahvin aseesi ovat juuri sanat, Athos”, Karla huokaisi. ”Siksi Amnesia kirjoitti sinut mykäksi – koska kun sinä puhut, ihmisten on pakko kuunnella. Sinä osaat kertoa tarinoita, lohduttaa, laulaa, kuiskia rohkeudesta ja sankaruudesta ja rakkaudesta ja kun sinä puhut, minunkin on melkein mahdoton -”

Karla keskeytti lauseensa eikä jatkanut sitä enää. Sen sijaan hän kääntyi kannoillaan ja tarttui ohjausruoriin kierittäen sitä villisti oikealle.

”Sinä et lopettanut lausettasi.”

”Me olemme keskellä epätoivoista pakoretkeä, herranen aika sentään”, Karla puuskahti.

”Se ei estänyt sinua olemasta minulle vihainen vielä muutama minuutti sitten.”

”Eikä estä nytkään. Sanoin vain jo sanottavani, siinä kaikki”, Karla puri huultaan.

Minä nyökkäsin ja ryhdyin tarkistamaan moottoreita. Yksi oli selkeästi muita lämpimämpi, joten ohjasin enemmän painetta muihin moottoreihin. Fasaani yritti lukea karttaa ja laskeskella mahdollisia laskeutumispaikkoja, Hispanja istui nurkassa ja silitti Turkua.

Kun viimeisin huomio todella iskeytyi tajuntaani, käännyin ja jäin tuijottamaan pientä valkoista koiraa, joka istui tyytyväisenä kuolleen tytön sylissä.

”Sieppasit sitten Andreaksen lemmikin”, totesin huvittuneena. Karla käännähti myös ohjauspyörän äärestä ja heristi sormeaan kaksoissiskolleen. Ele ei kuitenkaan ollut niin tuomitseva kuin se olisi voinut olla. Hispanja ei yleensä osoittanut kiintymystä yhtään mitään kohtaan, joten Turkun ryöstäminen oli varsin yllättävä teko.

Amnesian tiedustelualuksen roottoreiden humina kantautui yläpuoleltamme.

”Suoritamme manööverin kuolonsyöksy, pitäkää tiukasti kiinni”, minä huusin ja sammutin virran kaikista moottoreistamme saman aikaisesti.

Aug. 4th, 2012

Nimetön Camp NaNoWriMo: 2. luku, Tanssiaiset

”Joten”, minä aloitin, ”meidän olisi paras kehittää jonkinlainen merkkikieli siltä varalta että tanssiaisissa tapahtuu jotain.” Istuimme Vajan lattialla, teepannu porisi liedellä ja uusi moottori hyrisi tyytyväisenä nurkassa.

”Mitä sinä muka tiedät merkkikielistä?” Fasaani kysyi. Tummat hiukset olivat valahtaneet hänen silmilleen, mutta tiesin silti, että tyttö oli ärtynyt. Niinpä tietenkin.

”En minä ehdottanutkaan, että keksisin sen itse. Sinähän se tässä kielinero olet, saat minun puolestani toimia pääsuunnittelijana jos haluat”, purin huultani. Tiesin, että Fasaani saisi varmasti aikaan hienon merkkikielen, mutta se veisi häneltä todennäköisesti noin puoli vuotta, koska pelkät ”meidän on parasta lähteä pois heti” ja ”olkaa varuillanne” -viittomat eivät varmastikaan hänelle riittäisi. Fasaani tökkäsi silmälasejaan ylemmäksi, levitti kartongin auki ja alkoi piirtää.

”Sinulla on pari tuntia aikaa”, minä totesin ja käännyin Karlan puoleen. ”Kävisimmekö me sillä aikaa vaikka ostamassa sinulle kukkia? Aurora sanoi, että kevättansseissa niitä on tapana solmia hiuksiin.”

Karla hymyili ja minun sydämeni hypähti.

*

Vuokrasimme oman gondolin ja minä sauvoin sitä hitaasti niin että Karla ehti katsella kaikkea. Taivas oli pilvetön, valo heijastui ikkunoiden mosaiikkilaseista ja hehkui kuisteille asetetuissa kukissa. Me ostimme jäätelökauppiaalta tötterön kotitekoista jäätelöä – Karla oli innoissaan, Kehrääjänmereltä sitä ei näet saanut – ja päädyimme lopulta aivan kaupunkia laitamille. Siellä usva ryöppysi putouksena alaspäin ja tiukalle viritetyt, paksut köydet piirsivät esiin kaupungin rajat.

”Jos jatkaisimme tuosta yli, putoaisimme tyhjyyteen”, Hispanja sanoi.

”Aina yhtä aurinkoinen”, minä tuhahdin. Vilkaisin köyden yli ja näin pilviharson läpi kaukana alhaalla kimmeltävän meren.

”Entäs ne kukat?” Karla ehdotti.

Minä nyökkäsin ja ohjasin gondolin kauemmas rajasta. Vähän myöhemmin löysimme pieneltä kujalta kukkaputiikin. Hispanja jäi odottamaan gondoliin – kukkien väriloisto näytti valjulta hänen lähettyvillään ja se olisi todennäköisesti vaikeuttanut ostosten tekemistä.

Karla katseli kukkia, nuuhki niitä ja kurtisteli kulmiaan mietteliäänä. Minä seurasin häntä puhumatta mitään. Tiesin, että Karla rakasti puutarhanhoitoa ja tunsi todennäköisesti myös tästä kaupasta löytyvät lajikkeet kuin omat taskunsa, ja siksi olisi ollut turhaa yrittää neuvoa häntä mitenkään.

”Oletko harkinnut taivaanruusua?” kauppias kysyi tiskin takaa kun Karla oli käynyt kukat läpi kertaalleen. Tyttö vilkaisi vanhaa miestä ja kohotti kulmaansa.

”Taivaanruusua? Mikä se on?”

”Et ilmeisesti ole täkäläisiä”, mies hymyili ystävällisesti. ”Taivaanruusu on kaupunkimme erikoisuus. Sitä ei voi kasvattaa sisätiloissa, mutta jos vilkaiset ikkunalaudalle, näet sen.”

Karla nyökkäsi ja katsoi ulos ikkunasta.

”Sepä on kaunis!” hän henkäisi ihastuneena ja nykäisi sitten minua hihasta lähemmäs. Kurkistin myös ulos ja näin keramiikkaruukussa pikkuruisen ruusun, jonka läpikuultavat lehdet hohtivat sinisinä kuin jää.

”Se tarvitsee aurinkoa ja lämpöä elääkseen, ja jos sitä yrittää kasvattaa sisätiloissa, se ei yksinkertaisesti kuki. Eikä se kasva muuta kuin täällä, lähellä taivasta.”

”Mistä te sen saitte? Tai siis, eivät kasvit kai ilmesty noin vain, kai siemenienkin on jostain tultava?” minä kysyin.

”Se onkin arvoitus”, vanhus myhäili. ”Kaksi vuotta sitten, vähän sen jälkeen kun olimme joutuneet pakenemaan Venetsiaan tulvivia painajaisia taivaalle, kaupunkia suojaavaan voimakenttään iski meteoriitti. Se hajosi tuhansiksi pirstaleiksi, jotka satoivat ympäri kaupunkia, ja kun ne ropisivat edelleen tulikuumina ja valkohehkuisina maahan, huomasimme, että ne olivat siemeniä.”

Minä vilkaisin Karlaa. Amnesia. Muodostin sanan äänettömästi huulillani ja Karla nyökkäsi. Me tunsimme molemmat tarinan tähdenlennosta, joka oli kantanut mukanaan ruusunsiemeniä, koska Karla oli ollut mukana kehittelemässä sitä. Taivaan kyyneleet, niin Amnesia oli kertomuksen mahtipontisesti nimennyt.

”Haluaisitko tuollaisen hiuksiisi? Se sointuisi kauniisti silmiesi väriin”, vanhus ehdotti. Karla pudisti päätään.

”Minä taidan tyytyä ruiskukkiin”, hänen äänessään oli häivähdys varjoja.

*

Kun tulimme takaisin vajalle, sisältä kuului äänekästä sadattelua ja ikkunoista nousi savua. Kiiruhdin ovelle vain nähdäkseni, että Fasaani kaatoi parhaillaan vettä paistinpannulle, jolla sihisi jotain mustaa.

”Mitä ihmettä sinä teet?” minä kysyin huitoen pois kasvoille tulvivaa savua.

”Yritin valmistaa pullia tutkiakseni, mikä merkki sopisi niiden leipomiseen. Meillä ei vain ole uunia, joten en voinut paistaa niitä siellä, ja minä ajattelin -”

”Ajattelit paistaa pullia paistinpannulla?” minä keskeytin.

”No, se on paistinpannu”, Fasaani vastasi närkästyneenä. Karla oli tullut sisään ja yritti selvästi päättää, millaisen ilmeen sovittaisi kasvoilleen.

”Entä merkkikieli?” minä kysyin. Tiesin, että olisi ollut turhaa jatkaa keskustelua Fasaanin leipomisyrityksestä sen pidemmälle, koska hän ei yleensä suostunut myöntämään, että olisi ollut väärässä. Fasaani kohautti olkiaan.

”Olen saanut valmiiksi kahdeksan viittomaa, esimerkiksi viittomat lauseille 'Saisinko voileivän?' ja 'Mitä mieltä olet leningistäni?'”

Vastustin suurin ponnistuksin halua pyöräyttää silmiäni ja ehdotin sen sijaan, että lähtisimme Andreaksen luo sovittamaan tanssiaisvaatteita. ”Minulla on muutama viittoma varastossa, voimme harjoitella ne pukeutumisen jälkeen”, jatkoin vielä.

”Entä minun merkkikieleni?” Fasaani mutristi huultaan.

”Voimme palata siihen myöhemmin. Uskon, että se on kerrassaan nerokas”, Karla hymyili Fasaanille rohkaisevasti.

*

Peseydyin isossa messinkisoikossa, johon oli laskettu höyryävää vettä. Lämmin vesi tuntui rentouttavalta ja hetkeksi unohdin huoleni ja vajosin suloiseen raukeuteen. Pian ajatuksiini lipui kuitenkin kuva talvenruususta, enkä voinut karistaa yltäni myöskään aavistusta siitä, ettei leijuvaan Venetsiaan jääminen ollut hyvä ajatus. Amnesialla oli vakoojia kaikkialla ja jokainen pysähdys antoi heille tilaisuuden päästä lähemmäs meitä.

Hankasin ihoani saippualla ja pesin myös hiukseni, joista lähti roppakaupalla mustetta. Minä olin loppujen lopuksi vain sanoista kyhätty kuvitelma, en mitään sen todellisempaa, ja siksi suonissani virtasi veren sijasta mustetta ja hiusteni värikin tuntui olevan siitä peräisin. En tiennyt, mitä tapahtuisi, jos Amnesia todella kuolisi tai jos Karla päättäisi, ettei tarvitsisi minua enää, mutta en oikeastaan ajatellut sitä suuremmin – molemmissa tapauksissa minun roolillani ei olisi enää merkitystä, joten vaikka katoaisinkin, se ei olisi suuri menetys. Kunhan en vain päätyisi samanlaiseksi kuin Hispanja – vangituksi olevan ja ei-olevan, elävän ja kuolleen välimaastoon.

Karistin synkät ajatukset mielestäni ja kiskoin minua varten varatut vaatteet ylleni. Harmaat housut, valkoinen kauluspaita, yönsininen puvuntakki hopeanapein. Siinä vaiheessa kun olin saanut pukeuduttua, oveen koputettiin ja Andreaksen ainoa palvelija astui sisään.

”Neidit odottavat teitä jo”, mies totesi moittivasti. ”Ja saanen huomauttaa, että yleensä herrojen oletetaan olevan heitä aiemmin valmiina.”

”Pahoittelen. Vaivuin ajatuksiini”, vastasin ja seurasin palvelijaa eteisaulaan. Pysähdyin hetkeksi katsomaan seuruettamme ennen kuin sanoin mitään.

Fasaanin tummat hiukset oli solmittu sieväksi palmikoksi pään ympäri ja hänelle oli lainattu valkoiset helmikorvakorut. Tytön tummat silmät oli rajattu vahvasti ja hän näytti jollain tapaa vaarallisemmalta ja etäisemmältä kuin yleensä. Tummanharmaa silkkileninki oli sidottu takaa suurella rusetilla. Fasaanilla ei ollut kukkia hiuksissaan, mutta se ei yllättänyt minua – hän ei niistä suuremmin perustanut.

Karlan hiukset oli jätetty suurimmaksi osaksi auki, mutta molemmille pään sivuille oli palmikoitu pieniä lettejä pitämään ne pois silmiltä ja hiusten sekaan oli solmittu pikkuruisia ruiskukkia. Puku oli pellavakangasta ja taivaansininen. Karlan poskille oli sipaistu kevyesti punaista ja hänen silmiensä sininen hehkui tavallista voimakkaammin.

Hispanja seisoi siskonsa vieressä yhtä ilmeettömänä kuin aina. Hänellä oli yllään musta mekko, jota kiersi tummanharmaa vyö. Kukaan ei ollut koskenut tytön hiuksiin tai yrittänytkään meikata häntä, mutta niin oli todennäköisesti parempikin – moiset yritykset olisivat vain korostaneet sitä, että Hispanja ei ollut kuten muut.

”Aiotko seistä siinä tuijottamassa heitä koko illan vai oletko valmis lähtöön?” Aurora kysyi kiusoitellen. Hän oli pujottanut korvansa taakse valkoisen ruusun ja pukeutunut kirkkaansiniseen kesämekkoon, joka ulottui vain polviin asti.

”Voin mielelläni jäädä tuijottamaan”, iskin Auroralle silmää. Ojensin Karlalle käsivarteni ja seurasin Andreasta ja tämän tytärtä ulos. Siellä meitä odotti kaksi gondolia, joiden gondolieeritkin olivat pukeutuneet juhla-asuihin.

Tanssiaiset pidettiin keskustorilla, jolta kojut oli soudettu pois. Niiden sijaan tyhjyys oli päällystetty valtavalla lavalla, jolle oli levitetty sinisen ja hopean sävyissä hohtelevia mattoja. Lavan reunustoilla oli pöytiä, joille oli asetettu boolikulhoja ja tarjottimia täynnä naposteltavaa. Toria kiertävien talojen seinustat oli koristeltu kukkaköynnöksin ja lavan yllä levittäytyviin kehikoihin oli ripustettu paperilyhtyjä ja kukkia.

”Saanko ensimmäisen tanssin?” Aurora kysyi minulta. Hätkähdin, mutta nyökkäsin heti ja ojensin hänelle käteni. Astuimme lavalle ja sulauduimme ihmismassan joukkoon odottamaan, että orkesteri soittaisi ensimmäiset tanssit.

”En ole varma, tunnenko täkäläisiä tansseja”, minä varoitin.

”Ei hätää”, Aurora taputti käsivarttani, ”ensimmäinen tanssi on aina poloneesi. Liitymme vain samaan muodostelmaan muiden kanssa ja seuraamme heidän liikkeitään.”

Huilun ensimmäiset helisevät sävelet kohosivat ilmaan ja tanssijat kumarsivat keveästi toisilleen. Tartuin Auroran hansikkaan peittämään käteen ja asetuimme seisomaan toisen parin taakse. Erotin Karlan toiselta puolelta lavaa – hänellä oli parinaan joku tuntematon nuori mies – ja muistin samassa, ettemme olleet opetelleet yhtäkään viittomista.

Musiikki soljui yllemme ja aloimme tanssia. Minä seurasin Auroran vaivihkaisia ohjeita ja katselin samalla ympärillemme. Monilla naisilla oli hiuksissaan haurasta sinistä hehkuvia taivaanruusuja, enkä kyennyt tukahduttamaan sisälläni vellovaa levottomuutta.

”Sinä olet huolissasi jostain”, Aurora sanoi.

”Pelkään, että tyrin tanssissa ja nolaan suloisen seuralaiseni”, vastasin ja sain Auroran punastumaan.

”Sinä ja Karla... oletteko te...” Aurora takelteli sanoissaan.

”Olemme ja emme”, minä vastasin totuudenmukaisesti. ”Se on varsin mutkikasta.”

”Järjestetty avioliitto?” Aurora ehdotti. ”Hän katselee sinua usein hyvin surullisesti.”

”Katseleeko?” kohotin kulmaani. ”No, jotain siihen suuntaan se on. Mutta minä välitän hänestä kyllä kovasti.”

Aurora nyökkäsi. Hänen harmaissa silmissään läikähti pettymys ja se sai minut varpailleni. Jos särkisin Andreaksen tyttären sydämen, se ei tekisi kovin hyvää väleillemme, ja hän saattaisi viedä uuden moottorimme pois.

Musiikki loppui, Aurora niiasi minulle viehkeästi ja minä kumarsin vastaan. Johdatin hänet lavan reunalle ja kaadoin boolia lasimaljaan.

”Sinun nimesi tuo mieleeni erään sadun. Oletkohan kuullut sen?”

”En ainakaan muista kuulleeni”, Aurora vastasi. Hän otti lasin minulta, sormemme hipaisivat kevyesti toisiaan.

”Siinä sadussa haltiattaret toivat vastasyntyneelle prinsessalle lahjoja: kauneutta, viisautta ja lempeyttä. Valitettavasti myös paha haltiatar oli päässyt juhliin ja langetti lumouksen, jonka seurauksena prinsessa tulisi kahdeksantenatoista syntymäpäivänään pistämään sormensa värttinään ja kuolemaan”, vaimensin ääntäni. Auroran silmät olivat laajentuneet jännityksestä, hän kuunteli herkeämättä.

”Ja niin todella tapahtui. Prinsessa kiipesi linnan korkeimpaan torniin, jonka ovi oli aina lukittu, ja löysi sieltä rukin ja värttinän. Se viilsi hänen ihoaan ja sen seurauksena lumous astui voimaan ja Aurora vajosi maahan kuolleena kuin kivi. Kaukaisessa maassa eli kuitenkin muuan prinssi, joka kykeni matkustamaan elämän ja kuoleman välillä, ja eräällä matkallaan varjojen maassa hän tapasi itkevän prinsessan, joka ei ollut vielä valmis jäämään tuonelaan. Prinssi suostui ottamaan prinsessan mukaansa pajulinnun hahmossa ja onnistui kuin onnistuikin huiputtamaan tuonelan herraa ja tämän vartijoita. Aurora ei kuitenkaan enää koskaan voinut palata ihmiseksi – hän jäi linnuksi ja lauloi illasta toiseen prinssin puutarhassa lauluja hiipuvista illoista, unohduksesta ja menetetyistä mahdollisuuksista.”

Aurora värisi. ”Tuo ei ollut kovin onnellinen satu.”

”Siellä mistä minä tulen ei sellaisia juuri olekaan”, vastasin. ”Meidän satumme loppuvat siten kuin elämä itse: joskus kesken, joskus surullisesti.”

”Mistä sinä olet kotoisin?” Aurora kysyi.

Kumarruin lähemmäksi häntä ja kuiskasin hiljaa hänen korvaansa: ”Minä olen tuon sadun prinssi.”

Aurora astui askeleen taaksepäin ja tuijotti minua epäuskoisena. Hymyilin toisella suupielelläni vastaukseksi.

”Eli puutarhassasi laulaa lakkaamatta minun kaimani?” tyttö pyöräytti silmiään.

”Saatoin vaihtaa nimen tehdäkseni vaikutuksen”, vastasin huolettomasti. ”Tai sitten keksin kaiken omasta päästäni.”

”Mitä sinä keksit omasta päästäsi?” Karla kysyi takaani.

”Athos kertoi minulle sadun”, Aurora sanoi. Hän katseli minua yhtä keskittyneesti kuin ratkaistavaa arvoitusta.

”Ah, siinä hän on varsin taitava”, Karla nauroi. ”Kun Athos puhuu, on vaikeaa olla kuuntelematta.”

”Se on totta. Hänellä on varsin lumoava ääni. Vähän kuin pajulinnulla, joka laulaa iltahämärissä”, Auroran harmaiden silmien katse oli haastava.

”Pahastutko, jos vien Athoksen tanssimaan? Edellinen parini oli kyllä suloinen, mutta talloi varpaitani kuin pelästynyt gaselli”, Karla irvisti.

”Gasellithan ovat varsin sulokkaita eläimiä. Oletko koskaan nähnyt sellaista?” minä kysyin.

”Mutta ne hyppivät sinne tänne varsinkin silloin kun ovat hermostuneita.”

Kohautin olkiani ja tartuin Karlan käteen. ”Minä en osaa tanssia näitä tansseja”, sanoin hiljaa.

”Osaat sinä”, Karla vastasi. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Minä hymyilin tuskin havaittavasti ja kiedoin toisen käteni Karlan vyötärölle. Yllättäen Karla vastasi hymyyni.

”Sinä saat huolehtia siitä, että minäkin pysyn mukana”, hän sanoi ja iski silmää.

”Teen parhaani, nurmilintu”, vastasin. Taivas yllämme oli korkea ja kirkas, tähdet kuin sinne tänne siroteltuja sokerihippuja tummalla kankaalla. Talvenruusut ja muut kukat tuoksuivat keväältä, viulun sävelet punoutuivat yhteen ja Karla sovitti askeleensa minun askeleihini, enkä minä hetkeen muistanut, mitä suru on.

Aug. 3rd, 2012

Nimetön Camp NaNoWriMo: 1. luku, Leijuva Venetsia

Leijuva Venetsia oli – tai on vieläkin, en tiedä onko se yhä olemassa – kaoottinen paikka. Usvassa kelluvia gondoleja, roottoreiden huminaa, katusoittajien musiikkia. Talot oli kahlehdittu toisiinsa kettingeillä, jotta ne eivät lipuisi tiehensä.

Ohjasin Vajan varovasti alas ja heitin köyden vastaanottovirkailijalle, joka kiepautti sen näppärästi paalun ympärille.

”Tuletteko myymään tai ostamaan?” mies kysyi. Hänen poskessaan oli mustetahra.

”Emme varsinaisesti kumpaakaan. Tulemme vierailemaan kaupungissa, haluan näyttää sen kihlatulleni”, vastasin ja kumarsin niin sulavasti kuin kykenin. Punatukkainen virkailija virnisti ja nyökkäsi minulle vastaukseksi. Fasaani heitti köysitikkaat puuvajan ovesta ja auttoi Karlaa kiipeämään alas. Minä seurasin pian perässä.

”Tarvitsetteko apua vai osaatteko liikkua täällä?” virkailija kumarsi Karlalle. Karla tarttui puuvillahameensa helmoihin ja niiasi viehkeästi vastaukseksi.

”Etsimme toria”, tyttö sanoi.

”Et selvästikään ole käynyt täällä aiemmin”, mies nauroi. ”Koska koko kaupunki ei muuta olekaan kuin valtava, taivaalla kelluva tori.”

Karla katseli ympärilleen. Kaupungin asukkaat olivat pukeutuneet renessanssiajan tyyliin ja enimmäkseen sinisen ja harmaan sävyihin. Gondolieerit ohjasivat veneitään tasaisin vedoin ja heidän matkustajansa osoittivat ympärilleen innostuneina. Minä ojensin Karlalle käteni.

”Mennäänkö?” kysyin ja viittasin kohti lähintä odottavaa gondolia.

*

Me pysähdyimme syömään pastaa tomaattikastikkeella (jotkin asiat eivät muutu, eivät, vaikka kaupunki pakenisi taivaalle) ja ostamaan Fasaanille uuden, lukollisen muistikirjan loitsuharjoitelmia varten. Iltapäivällä alkoi sataa, mutta gondolieerimme – sievä, vaaleatukkainen nainen, joka kertoi mielellään kaskuja kaupungista – veivasi yllemme mustan kuomun. Olimme ilmeisesti onnekkaita, koska kaikissa gondoleissa ei sellaista ollut.

Kaupunki alkoi yllättäen kuhista. Erilaisia kojeita kuoriutui talojen seinistä, ikkunalaudoille nostettiin ämpäreitä ja keskustorin suuri suihkulähde alkoi pulputa.

”Me olemme niin korkealla, että alhaalta on vaikea saada vettä. Siksi yritämme hyödyntää sateet niin hyvin kuin mahdollista”, gondolieeri selitti.

”Miksi ette vain seuraa sadepilviä? Leijuva Venetsia on ilmeisesti kuitenkin aika helposti liikuteltavissa”, Fasaani kysyi.

”On toki. Me olemme tottuneet pakkaamaan tavaramme ja purjehtimaan pois heti kun näemme pienenkin vilahduksen Amnesian joukoista, mutta ainainen elämä sadepilvissä latistaisi kenen tahansa mielialan. Venetsia oli ennen karnevaalien kaupunki, ja vaikka me toki järjestämme niitä vieläkin, liian paljon on muuttunut”, tytön kasvoilla häilähti suru.

”Teidän kaupunkinne on edelleen kaunis”, Karla sanoi. Gondolieeri pudisti päätään.

”Olisitpa nähnyt sen aikoinaan. Kaarisiltoja ja toivomuslähteitä, naamiaisia, terassipöytiä, kivikaiverruksia, värejä ja ihmishälinää. Asukkaitakin on jäljellä vain kourallinen siitä, mitä ennen oli. Me hymyilemme ja nauramme ja tanssimme pois synkät sanat, mutta kun iltaisin menemme nukkumaan eikä kaduilta kantaudu veden loisketta kiviä vasten tai askelten kopinaa mukulakivillä, on paljon vaikeampi unohtaa.”

”Ehkä te rakennatte sen kaiken uudelleen”, minä sanoin. Gondolieeri ei vastannut mitään, vaan pysäytti veneemme suuren rakennuksen eteen. Sen seinät olivat täynnä savupiippuja, jotka syöksivät ilmaan höyryä. Sisältä kuului taukoamatonta nakutusta, jumputusta ja suhinaa.

”Tämä on kelloseppä Andreaksen talo. Hän rakentaa kaupunkimme moottorit, joten tekin saatatte löytää etsimänne häneltä”, gondolieeri sanoi.

”Kiitos”, Karla hymyili. Tyttö vastasi hymyyn poissaolevasti ja minä näin, että hän ajatteli edelleen aiempaa keskusteluamme.

Kiipesimme veneestä Andreaksen talon kuistille usvan ja tyhjyyden yli. Vielä muutama kuukausi sitten se olisi tuntunut pelottavalta, mutta koska me kaikki neljä olimme paenneet Amnesiaa lentävällä puuvajalla jo varsin pitkään, pudotus oli helppo jättää huomiotta. Tai ei ehkä niinkään – siihen oli vain turtunut.

Ovi aukeni heti kun ehdimme sen luokse. Metallista surinaa, kalahduksia, ja sitten seisoimmekin eteishallissa, jossa meitä vastaan syöksyi räksyttävä, valkoinen karvapallo. Karvapallolla oli pyöreät mustat silmät, naskalinterävät hampaat ja varsin kimeä ääni.

”Turku! Älä pelottele asiakkaita”, sen perässä puuskuttava mies huudahti. Miehen käsissä oli öljytahroja ja hänen ilmeisesti alkujaan valkoinen partansakin oli öljyn vuoksi likaisenharmaa. Hän oli kietonut ympärilleen essun, joka oli täynnä taskuja työkaluja varten. Silmiä peittivät hitsauslasit.

Koira jatkoi räksytystään ja juoksenteli ympärillämme. Karla polvistui ja ojensi kätensä silittääkseen sitä, mutta Turku perääntyi heti.

”Se ei juuri pidä vieraista”, mekaanikko totesi. ”Eikä sellaisia meillä kovin usein käykään.”

Hispanja oli seurannut Karlan esimerkkiä – hän teki niin varsin usein, kaiketi koska Karla oli tytön ainoa kiintopiste yhä elävään maailmaan – ja astunut lähemmäs Turkua. Yleensä kotieläimet karttelivat Hispanjaa, mutta jostain syystä Turku nuuhkaisi ojennettua kättä ja nuolaisi sitä sitten pikkuruisella kielellään.

”Jopas jotakin, onko ystävänne kenties osittain mekaaninen?” mies kurtisti kulmiaan.

”Ei tietääkseni”, sanoin tavoitellen huolentonta sävyä, ”vaikka hän on toki niin ilmeetön ja vakava, että saattaisi yhtä hyvin olla robotti.”

”Athos!” Karla pyöräytti silmiään. ”Hän on minun siskoni, et saisi vitsailla hänestä tuolla tavoin.”

”Se on ihan okei”, Hispanja vastasi värittömästi. Sitten hän polvistui ja ryhtyi silittämään Turkua, joka ei ilmeisesti pannut tilannetta lainkaan pahakseen.

”No, minä olen Andreas, leijuvan Venetsian kaupunginmekaanikko. Miten voin auttaa?” mies kysyi. Hän tuijotti edelleen Turkua niskaansa raapien.

”Yksi aluksemme moottoreista koki vaurioita kun ilmalaivarosvot hyökkäsivät kimppuumme. Tarvitsisimme uuden”, vastasin.

”Ilmalaivarosvot? Ja te pääsitte pakenemaan? Jopas jotakin tosiaan”, Andreas mumisi ja heilautti sitten kättään. ”Tulkaahan sitten, niin katsotaan teille sopiva moottori.”

Seurasimme mekaanikkoa ohi hämärien huoneiden, joissa erilaiset rattaistot pyörivät, vesi pulputti putkistoissa ja hiilet hehkuivat terässilmikoiden takana. Andreaksen koko talo tuntui hyrisevän koneistojen voimasta.

”Täällä ovat minun moottorini”, Andreas sanoi kääntäessään avainta lukossa. ”Pidän ne aina visusti piilossa, koska tässä huoneessa on niin paljon hevosvoimia, että ne voisivat repiä rikki koko kaupungin.”

Huoneessa oli hämärää, joten Andreas sytytti muutaman kynttilän. Ilma tuoksui metallilta, öljyltä ja polttoaineelta. Hyllyille oli pinottu erilaisia moottoreita, joista en ymmärtänyt juuri mitään.

”Karla”, minä sanoin hiljaa. ”En tiedä, osaanko valita meille oikean moottorin.”

”Osaat sinä”, tyttö vastasi ja taputti rohkaisevasti olkaani. Minä värähdin, kun tieto tulvahti lävitseni, ja katsoin sitten uudelleen ympärilleni. Katseeni kiinnittyi heti meistä hieman vasemmalla olevaan moottoriin, joka oli pölykerroksen peitossa.

”Haluaisin tuon”, minä sanoin ja osoitin kapinetta.

”Senkö? Mutta se on vasta prototyyppi”, Andreas puuskahti. ”Sen piti toimia sadevedellä, mutta koska joskus sade taukoaa viikoksikin, se ei ole kovin luotettava.”

Minä ajattelin Hispanjaa ja sitä, miten hän voisi aina siirtää meidät sadepilvien keskelle jos hätä tulisi, ja nyökkäsin uudelleen.

”Tuon moottorin me haluamme.”

Andreas nyökkäsi, edelleen epävarmana, ja siirtyi esittelemään konetta. Hän siveli sitä hellästi ja vaikutti siltä, että projekti oli aikoinaan ollut hänelle varsin rakas. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän meille laitteiston toimintatavasta sanoi, mutta yritin painaa kaiken mieleeni mahdollisimman tarkasti.

”Miksi haluat juuri tuon?” Karla kysyi puoliääneen. Pudistin päätäni.

”Ei aavistustakaan”, minä vastasin ja hymyilin. ”Minä vain haluan juuri sen.”

Tyttö huokaisi. Hän näytti taas surulliselta. Jostain syystä Karla näytti varsin usein surulliselta silloin kun sai minut tekemään jotakin sellaista, mihin en olisi ilman häntä ja Amnesialta saatua kykyä pystynyt. En täysin ymmärtänyt sitä – minähän vain autoin – mutta en myöskään uskaltanut kysyä. Meidän keskinäinen suhteemme oli tavattoman hauras ja täynnä sudenkuoppia.

”Paljonko haluat siitä?” minä karkotin synkät ajatukset ja käännyin katsomaan Andreasta, joka oli jo lopettanut esittelynsä.

”En mitään. Jos te keksitte keinon, jolla sen saa toimimaan turvallisesti, voitte pitää moottorin ihan ilmaiseksi. Varsinkin, jos kerrotte sitten minullekin, kuinka onnistuitte siinä.”

Minä hymyilin ja ojensin käteni. Kelloseppä tarttui siihen ja puristi lujasti.

*

Olimme jo lähdössä takaisin puuvajalle – Andreas oli luvannut toimittaa moottorin suoraan sinne – kun mekaanikko pysäytti meidät.

”Ette kai te lähde ennen kevättansseja? Ne ovat tänään illalla ja varmasti seurueenne naiset”, hän katseensa viivähti jälleen epäilevänä Hispanjassa, ”nauttisivat tilaisuudesta kovasti.”

Minä avasin jo suuni todetakseni, että meillä oli kiire, mutta Karla ehti ensin:

”Tulisimme mielellämme, mutta pahoin pelkään, että meillä ei ole sopivia vaatteita.”

”Minä autan siinä mielelläni”, gondolieerimme totesi ovensuusta. ”Ja isä varmaan kykenee järjestämään myös nuorelle herralle jotakin. Olisi sääli, jos lähtisitte näin pian – meillä on vieraita niin harvoin.”

”Kas, Aurora – olet ilmeisesti tavannut asiakkaani?” Andreas hymyili leveästi.

”Kuljetin heidät sinun luoksesi tänään”, Aurora vastasi. ”He etsivät kaupungin parasta mekaanikkoa ja olisi ollut sääli, jos joku olisi vienyt heidät Piedron luokse.”

”Tyttäreni pitää hyvin huolen liiketoimistani”, Andreas virnisti. ”Hän tuo osapuilleen kaikki turistit tänne vaikka heillä ei edes olisi tarvetta millekään, mitä minä voin tarjota.”

”Tulettehan tanssiaisiin?” Aurora katsoi nyt suoraan minuun. ”Haluaisin, että näkisitte edes aavistuksen Venetsian menneestä loistosta.”

Suru hänen katseessaan sai minut nyökkäämään. Taustalla Turku räksytti taas ja tällä kertaa sen ääni kuulosti varoitukselta.

Aug. 1st, 2012

Nimetön Camp NaNoWriMo: Esinäytös II, Amnesia

Amnesian linna oli labyrintti. Se kohosi kirkkaana ja korkeana taivaanrannassa, lasitornit kimmelsivät auringossa ja ovet olivat aina kutsuvasti auki. Jos astui sisään, sai ensimmäiseksi vastaansa hovimestarin, joka tiedusteli käynnin tarkoitusta: haluatko tavata Amnesian vai liittyä palveluskuntaan? Kukaan ei koskaan vieraillut linnassa muista syistä.

Kehrääjänmeren rannikolla pahimpia rikollisia ei tuomittu elinikäiseen vankeuteen – heidät lähetettiin Amnesian linnaan ja unohdettiin sitten sen loputtomiin käytäviin. Jotkut pääsivät todella tapaamaan Amnesian, toiset törmäsivät matkallaan lohikäärmeeseen tai koronkiskuriin tai mutatoituneeseen jalkasieneen.

Karla oli tavannut Amnesian. Hänet oli lähetetty linnaan tuomittuna jostakin rikoksesta, josta Athos ei tiennyt sen tarkemmin, ja harhailtuaan viikkokausia unelmien ja painajaisten mosaiikkikäytävillä tyttö oli törmännyt siihen oveen, joka vei Amnesian luo. Karla oli astunut sisään ja löytänyt liian laihan, surullisen ja hapertuneen tytön kirjoituskoneen äärestä. Amnesialla oli kapeat kasvot ja kauhistuneet kaninsilmät ja sormet, jotka vipelsivät pitkin kirjoituskoneen näppäimistöä niin nopeasti, ettei liikkeestä tahtonut saada selvää.

”Hei. Aiotko sinäkin tappaa minut?” Karla oli kysynyt. Hän ei ollut tiennyt, kuka kirjoittaja oli.

”Miksi haluaisin?” Amnesia oli kysynyt. Hän ei ollut edes kääntänyt katsettaan työstään.

”Koska kaikki täällä haluavat”, Karla vastasi.

Nakutus loppui, sormet pysähtyivät. Amnesia kohotti katseensa ja kallisti päätään.

”Se ei ole totta”, hän sanoi. ”Minä en halua tappaa ketään. Minä vain kirjoitan tarinoita. En halua, että ne ovat tylsiä, ja siksi jonkun täytyy silloin tällöin kuolla.”

”Eivät kaikki jännittävät tarinat kerro kuolemasta”, Karla vastasi ja katsoi paperiarkkia Amnesian selän yli.

”Mistä sitten?”

”Rakkaudesta. Vaikeuksien voittamisesta tai epäonnistumisista tai oman kahvilan perustamisesta. Ystävyydestä”, Karla luetteli.

Amnesia mietti hetken. Sitten hymy kirkasti hänen kasvonsa ja hän kirjoitti:

Eräänä päivänä Amnesian linnaan eksyi tyttö, jolla oli vehnänvaaleat hiukset ja sateensiniset silmät.

”Mikä sinun nimesi on?”

”Karla.”

Tytön nimi oli Karla ja hänestä tuli Amnesian ensimmäinen ystävä.

*

Karla jäi pitkäksi aikaa. Hän kuunteli Amnesian tarinoita, teki niihin korjausehdotuksia, yritti estää tyttöä kirjoittamasta kuolemasta ja tuskasta ja pelosta ja yksinäisyydestä. Useimmiten se oli hyvin vaikeaa ja huoneen lasiseinät vaimensivat käytäviltä kuuluvat kirkaisut vain osittain. Tuli kuitenkin päiviä, joina kukaan ei kuollut.

”Mitä sinä toivoisit?” Amnesia kysyi eräänä aamuna. Heidän huoneensa oli sinä päivänä linnan ulkoseinän vieressä, joten aurinko paistoi kerrankin sisään ja Karla saattoi nähdä Kehrääjänmeren.

”En mitään”, tyttö vastasi, koska täällä toiveet olivat vaarallisia.

”Sitten minä kirjoitan sinulle jotakin hauskaa itse”, Amnesia hymyili päättäväisesti. Ja hän kirjoitti Athoksen.

*

Aluksi kaikki oli todella paremmin. Athos oli turvallinen ja lempeä, Karla nukahti hänen syliinsä öisin ja poika makasi yksin valveilla kuunnellen tytön hengitystä. Hän ei koskaan häirinnyt Amnesian ja Karlan keskusteluja, koska se ei ollut mahdollista: Athos oli kirjoitettu mykäksi. Hänellä oli harmaat vaatteet ja hiljaiset askeleet, karheat hiilihiukset ja pehmeä hymy.

”Miksi sinä teit hänestä mykän?” Karla ei kuitenkaan voinut olla kysymättä. Myöhemmin hän katui sitä.

”En muista”, Amnesia huiskautti kättään. ”Mutta hän on sinun tarinasi sankari – jos haluat, voit tehdä hänestä ihan sellaisen kuin haluat.”

Sinä iltana Athos puhui ensimmäistä kertaa.

*

”Tämä on väärin”, poika sanoi. Hänen äänensä oli pitkien viikkojen hiljaisuudesta karhea. Karla värähti, osittain yllätyksestä ja osittain koska sanat olivat totta.

”Shh”, tyttö varoitti. Amnesia nukkui huoneen toisella laidalla riippukeinussa.

”Ei hän kuule minua jos sinä et halua”, Athos vastasi. ”Minä olen sinun tarinasi sankari.”

Karla ajatteli sitä ja nyökkäsi sitten.

”Sinut on vietävä pois täältä”, Athos sanoi. Hän ojensi kätensä Karlalle ja tyttö tarttui siihen.

*

Sinä yönä Karla oppi, mitä Amnesia oli todella hänelle kirjoittanut. Athos taisteli lohikäärmettä vastaan ja päihitti sen, ratkaisi matemaattisen koodin jolla avattiin eräs titaaniovi, kivetti basiliskin peilin avulla, väänsi kättä merirosvokapteenin kanssa ja pirstoi lopulta katolle johtavan ikkunan. Karlan iho nousi kananlihalle – oli sentään jo talvi – mutta hän ei edes huomannut sitä.

”Me lähdemme tuolla”, Athos sanoi ja osoitti tornin nurkkaan ankkuroitua leijuvaa puuvajaa. ”Ainakin, jos osaan ohjata sitä.”

Karla nyökkäsi ja veti syvään henkeä. ”Minua pelottaa.”

Athos hymyili ja kuunvalossa hänen silmänsä olivat hallanharmaat ja vakavat.

”Sietääkin. Amnesia haluaa sinut takaisin”, poika vastasi. Hän kumartui painamaan kevyen suukon Karlan otsalle. ”Mutta siinä hän ei tule onnistumaan.”

*

Seuraavana aamuna Amnesian linnassa kuoli useampia kuin koskaan aikaisemmin.

Nimetön Camp NaNoWriMo: Esinäytös

”Menetimme luoteisnurkan moottorin!” Karla karjui tuulen yli. Hän ei kuitenkaan kuulostanut pelokkaalta, oikeastaan päinvastoin. Posket hehkuivat, silmät olivat siristyneet tuulesta. Minä katselin häntä ja kiskoin köyttä niin rivakasti, että se poltti kämmenten ihoa.

”Voiko sitä korjata?” Fasaani kysyi vastaukseksi. Hän oli käpertynyt ilmassa kelluvan puuvajan nurkkaan ja yritti parhaillaan nakuttaa lattiaan revennyttä reikää kiinni.

”Riippuu vähän”, vastasin. ”Jos saamme Vajan hetkeksi pois taistelusta, voin katsoa sitä. Mutta se ei oikein onnistu niin pitkään kuin meitä tulitetaan. Hispanja?”

Hispanja kohotti katseensa. Se hätkähdytti minua vielä silloin. Ei pelkästään poissaoleva, vaan aidosti poissa. Tyhjä.

”Minne?” ääni oli harmaa ja niin hiljainen, että sitä tuskin kuuli.

”Ihan sama!” Karla huusi ennen kuin ehdin miettiä asiaa. Jokin raskas räsähti sisään ikkunasta. Hispanjan huulille lehahti hymy ja sitten me katosimme.

*

[Harmaa, jossakin keskellä aikaa]

”Missä me ollaan?” Fasaani kysyi. Hän oli saanut laudan korjatuksi ja tuijotti nyt ulos ikkunasta. Minä pyyhkäisin hikeä otsaltani ja siirryin hänen viereensä.

”Emme missään”, Hispanja vastasi yhtä ilmeettömästi kuin aina. ”Karla sanoi että ihan sama, joten en siirtänyt meitä minnekään.”

”Kaikki on jossain”, Fasaani rypisti otsaansa ja asetti kätensä puuskaan. Hänen letistään oli karannut suortuvia, jotka kehystivät pyöreitä kasvoja. Oli hiljaista.

”Vaikka emme varsinaisesti olisikaan Ei-Missään, tämä on ainakin niin lähellä sitä kuin jokin voi olla. Hispanja siirsi meidät kerran tänne kun olimme vielä lapsia. Se oli puhdas vahinko, emmekä jääneet pitkäksi aikaa. Hispanja pelkäsi liikaa. Hän sanoi, ettei täällä ole turvallista”, Karlan sadesilmät olivat surulliset lentäjänlasien takana.

”Jos on liian pitkään Ei-Missään, ei ole itsekään mitään”, Hispanja vastasi.

”Niinkö sinulle kävi?” minä kysyin. Karla tökkäsi minua kylkeen.

”Ei”, Hispanja vastasi. ”Minä kuolin. Tämä on erilaista. Tämä syövyttää hitaasti kuin happo, etenee läpi muistojen ja tunteiden ja ihmisyyden. Mutta meillä ei ole hätää – emme ole täällä pitkään.”

”Mistä sinä tiedät?” minä kysyin. Hispanja kietoi kätensä polviensa ympärille ja alkoi keinua aloillaan. Karla polvistui hänen viereensä ja minä käänsin katseeni pois. He näyttivät liian samanlaisilta ja juuri siksi Hispanjan elottomuus korostui niin vahvasti. Vehnänvaaleat hiukset, sadesilmät, hymy joka vilahti esiin ja katosi melkein heti. Karla oli ehkä leikannut hiuksensa rosoisemmin ja saanut väriä poskilleen, mutta heidät olisi silti saattanut sekoittaa toisiinsa. Jos Hispanja olisi ollut elossa.

”Minä tuon ihmisiä tänne joskus. Jos Karla on vaarassa. Ja sitten odotan, että he ovat melkein hälventyneet pois ennen kuin vien heidät takaisin.”

Värähdin. Karla silitti Hispanjan hiuksia, Vaja nökötti paikoillaan ja Fasaani kieltäytyi itsepintaisesti uskomasta, että olimme Ei-Missään.

”On täällä silti jotakin”, Hispanja sanoi kuin huomaten sen. ”Minun kaltaisiani. Tyhjyys ei syö heitä ja siksi he vain odottavat, koska täällä kukaan ei tule lähelle. Heillä ei ole ollut syytä jäädä, eivätkä he katoa, ja täällä se on ehkä helpompaa.”

”Vietkö meidät pian pois?” Karla kysyi.

”Eikö teidän pitänyt katsoa moottoria?”

Minä nousin ja kävelin luoteisnurkalle. Avasin luukun ja vahva palamisen katku pisteli nenässä. Vilkaisin johtojen sekasotkua ja pudistin päätäni.

”Tästä ei selvitä sulakkeenvaihdolla tai jollakin muulla yhtä yksinkertaisella. Energianjakoyksikkö on sökönä, meidän täytyy hankkia uusi.”

”Mistä ajattelit saada sellaisen? Amnesia kuvitteli moottorin viimeksi, et voi tietää valmistaako kukaan sellaisia oikeasti.”

”Amnesia kuvitteli myös minut”, vastasin hiljaa. ”Ja hän antoi minulle tämän vajan ja moottorit ja viholliset ja kaiken muunkin. Minä olen tarinan sankari, ja sankareilla on tapana löytää ratkaisut kohtaamiinsa ongelmiin. Luota minuun, Karla.”

”Sinä et ole Amnesian tarinan sankari enää.”

”En ole koskaan ollutkaan, muistatko?” pakotin itseni katsomaan Karlaa suoraan silmiin. ”Minä olen sinun tarinasi sankari. Tai olen, jos vain suostut siihen. Suostutko sinä?”

Karla huokaisi ja nousi ylös, käveli luokseni ja painoi suukon poskelleni. Minä hymyilin niin uskottavasti kuin kykenin ja pyysin:

”Hispanja, vie meidät leijuvaan Venetsiaan.”

Feb. 2nd, 2009

Päivä, jonka minulta veit - 6. luku

Tässä vaiheessa alkuperäinen tarina lähti etenemään aivan kummalliseen suuntaan. Nyt lukulomalla pyrin taas päivittämään useammin - tällä kertaa saatte lyhyen kuudennen luvun, mutta seuraava lienee taas pidempi.

_______________________

6. luku – Hän aina ennen kuolemaa

 

Minä makasin vuoteessani ja hiljaisuus raaputti ihoani. Rannettani kihelmöi vain aavistuksen. Kun Mitja oli saanut sen valmiiksi, jäytävä kipu oli iskenyt vielä kertaalleen, mutta tällä kertaa tummat kuviot olivat vain puhjenneet esiin ihoni takaa siinä kohdassa mihin Mitja oli ne maalannut, ja hetkeä myöhemmin kiskonta lakkasi. Mitjan ilme oli ollut hämmentynyt ja pelokas, hän ei ollut suostunut katsomaan minua silmiin.

Vanha metallinen herätyskello raksutti vuoteeni päädyssä. Minä hieroin sormillani käsivarttani ja yritin karistaa päivän tapahtumat mielestäni. Mustavalkoinen hetki, osiinsa hajoava bussi, suudelma.

Kipristelin varpaitani ja venyttelin lopulta toivottomana. Kiedoin viltin ympärilleni ja nousin vuoteesta. Lattia hiveli jalkapohjiani kylmin huulin.

Portaikossa oli pimeää, mutta olin jo tottunut askelmien epätasaisuuteen ja talon huokailevaan hiljaisuuteen, joten minua ei pelottanut. Porraskäytävässä veti aavistuksen, viileä ilma sipaisi poskea.

Ovi narisi kun astuin olohuoneeseen. Takassa hehkui hiillos, Mitjan suojariimut estivät sitä leviämästä joten kukaan ei valvonut tulta. Olin kysynyt sen turvallisuudesta, mutta Mitja oli vain tuhahtanut ärtyneesti epäluulolleni ja syventynyt jatkamaan kotitehtäviään.

Istahdin nojatuoliin ja tuijotin hiillosta. Kaikkialla talossa oli kelloja, hiljaa nakuttavia, tikittäviä, hurisevia, kiliseviä ja ties millaisin äänin aikaa mittaavia vempeleitä. Ne olivat olleet Mitjan isän harrastus ennen kuin hän oli lähtenyt. Helmikuussa, harmaana iltana. Se oli kaikki mitä Mitja suostui kertomaan.

”Neiti.”

Hätkähdin. Sana tunkeutui ajatuksiini ja sai minut hytisemään vaikka nojatuolin upottavassa pehmeydessä oli hetkeä aiemmin ollut mukavan lämmintä.

”Olen pahoillani että keskeytin suihkuvuorosi. En tiennyt että isännälläni oli vieraita.”

Ääni varisi ylleni kuin syksyn hauraat lehdet, kuin kituvat tähdet keskitalven öinä.

 ”Isännälläsi?” En osannut sanoa sen enempää.

”Isäntäni, talon nuori herra.”

Minä en ymmärtänyt. Kietouduin vilttiin ja yritin löytää Anon vilkuilemalla ympärilleni. Aluksi en löytänyt mitään mihin kiinnittää katseeni, mutta lopulta huomasi, että hiilloksen valo heijastui kummallisella tavalla tyhjästä ilmasta. Vain hienoinen virhe muutoin tavanomaisessa kuvassa, mutta minä olin aina ollut pikkutarkka. Kummituksetkin siis taittavat valoa?

”Miksi sinä kutsut häntä siten? Minä luulin että kummitukset eivät ole samalla tavoin kahlittavia kuin suostavaiset tai kotitontut.” Kotitonttuja ei tietenkään ollut, mutta suostavaisia, hauraita ja iholtaan sinivihreitä suon hengettäriä, jotkin Akatemian professoreista pitivät palvelijoinaan riimuverkkojen avulla. Se ei ollut kaunista katsottavaa, sievät olennot irvistivät aina vihasta kun niiden omistajat käänsivät selkänsä ja tekivät ikäviä kepposia opiskelijoille minkä ehtivät. Niillä oli kuitenkin kyky kiihottaa mielikuvitusta ja siksi monet riimumaagikot pitivät niitä mielellään tahtonsa vankeina.

”Minä en ole kummitus.” Anon huurteisessa äänessä tuoksui iva. Väreily kävi selvemmäksi.

”Mikä sinä sitten…”

Mitjan huoneen ovi rämähti auki. Hän seisoi oviaukossa, ylisuuri yöpuku hassunkurisesti rypyssä ja hiukset unesta pörrössä, mutta kasvojen ilme oli tiukka.

”Vaiti.”

Minä säpsähdin. Pojan äänessä oli kalskahdus jota en ollut aiemmin kuullut. Hänen silmänsä olivat hallanharmaat.

”Sinun pitäisi kertoa hänelle. Hän näkee sinusta unia”, Ano nauroi. Ääni kiskoi hiuksiani ja juoksutti sormiaan selkäpiitäni pitkin.

”Sinun tarinasi ei liity Pihlaan millään tavoin.”

Ano hymähti.

”Kyllä se liittyy. Sinä et voi lakaista virheitäsi maton alle tai sitoa niitä seiniin. Et voi ikuisesti luvata hänelle jotain sellaista mihin et ehkä kykenekään. Mitä teet siinä vaiheessa kun huomaat, ettet voikaan pelastaa häntä? Teet hänestä mykän tai kasvottoman hengen? Irrotat hänen henkensä ruumiista? Viet hänen tahtonsa?”

Ano veti kuuluvasti henkeä ja minä vilkaisin Mitjaa. Pojan sormet hypähtelivät ilmassa ja hetkeä myöhemmin kuulin vain muutaman kuiskatun sanan. Ano oli poissa.

”Tapoitko sinä hänet?” minä kysyin ääni mahdollisimman tyynenä.

”En. Lähetin hänet nukkumaan. Pariksi päiväksi, vähintään.” Mitja oli yhä liioitellun rauhallinen.

”Mikä hän on? Miksi hän puhui sillä tavoin? Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”

”Minä tein virheellisen riimupunoksen”, Mitja vastasi lyhyesti. Hän kääntyi ja palasi huoneeseensa. Ovi naksahti lukkoon.



Dec. 22nd, 2008

Päivä, jonka minulta veit - 5. luku

Kommentoin tasan yhdellä sanalla: Suutelukohtaus!

____________________________

5. luku – Ja joku kukkii toukokuussa, jonkun vuoro on syksyllä

 

Mitja kaatoi varovasti vettä kasvoilleni. Hän oli ilmeisesti onnistunut rahjaamaan minut alakertaan ja ulos turvamiesten avulla, koska makasin lasipalatsin parkkipaikan reunalla. Päätäni särki ja kun yritin puhua, sain aikaiseksi pelkkää surkeaa kähinää.

”Me menemme bussilla takaisin”, Mitja totesi. ”Ja sitten sinä menet nukkumaan.”

En vastannut, koska puhumisesta ei tullut mitään. Pääsin kyllä ylös kun Mitja tuki minua, mutta en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Ajatuksissani olin yhä herkkukerroksessa, jähmettyneenä yhteen mustavalkoiseen kuvaan.

Mitja oli hiljaa koko matkan bussipysäkille. Hän kantoi rullalautaa kainalossaan ja näytti mietteliäältä. Kun ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät katuun ja kutittelivat varovasti kasvojamme, hän ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomiota. Vasta kun ilma oli täynnä ropinaa ja veden kuiskinaa kattoja vasten, Mitja tajusi kastuvansa parhaillaan läpimäräksi.

”Muikeaa”, hän totesi ärtyneesti. Minä tunsin oloni paljon paremmaksi. Kohotin kasvoni ylöspäin ja annoin veden valua kuivaan kurkkuuni. Se huuhtoi pois osan siitä jähmettyneestä ja pohmeloisesta olotilasta, johon olin vajonnut.

”Minä pidän sateesta.”

Mitja vilkaisi minua yllättyneenä. Sitten hän virnisti.

”Voimme tietysti kävellä kotiin, jos haluat.”

”En sanonut pitäväni vilustumisesta.”

Bussi möyrysi esiin tienhaarasta. Se oli kirkkaankeltainen ja varsin vanha. Äänestä päätellen bussi oli joko hajoamassa osiin tai sullonut sisuksiinsa kokonaisen amatööriorkesterin.

Mitja heilautti sille kättään ja kiipesimme kyytiin. Bussinkuljettaja oli jo vanha mies, hänen kämmenensä uurteet risteilivät edestakaisin kuin Syyshaaksen maanalaisten junaratojen kartta. Mitja maksoi meidät molemmat ja auttoi minut istumaan yhdelle penkeistä. Ne olivat kaikki harmaita, verhoilukangas nukkaantunutta. Bussin ilma tuoksui ummehtuneelle, tupakansavulle ja hiljakseen tikittävälle odotukselle. Minä yritin ajatella, pukea sanoiksi sen mitä olin tuntenut lasipalatsissa. Mitja katsoi minua vaiti ja hipaisi yllättäen sormellaan huuliani.

”Ei nyt. Puhutaan siitä kun pääsemme kotiin.”

Se ei ole minun kotini. En kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Mitjan sormien muista kihelmöi huulillani ja minä tunsin oloni varsin kummalliseksi. Se saattoi tosin johtua pelkästään heijastuksesta. Ainakin toivoin niin – en kuollaksenikaan halunnut ihastua poikaan, joka varasti syntymäpäiväni.

 

***

 

Me istuimme jälleen Mitjan huoneessa. Poika oli keittänyt minulle kupillisen lakritsiteetä. Sumea olo alkoi hiljalleen helpottaa, mutta ajatusten muotoileminen sanalliseen muotoon ei ollut vieläkään erityisen helppoa.

”Se oli kuollutta”, aloitin lopulta lyhyesti. ”Aivan kuin suistoalueen metsät, tiedäthän? Ne kohoavat kyllä kohti taivasta, mutta rämeen pinnalla puu ei ole enää hengissä. Niljaista, mustaa, haurasta ja kosteaa.”

Mitja nyökkäsi. Hän ei katsonut minuun, sormeili vain hajamielisenä rikkinäistä marmorikuulaa jonka oli nostanut hyllyltään. Nielaisin vähän teetä ja yritin jatkaa.

”Se oli kahlittua. Riimutaikuus ei ole koskaan samalla tavalla sidottua. Jokainen loitsu on uniikki, erilainen ja villi – nämä olivat kuin yhdestä muotista veistettyjä, kaikki tismalleen samanlaisia. Muovisia.”

Mitja nyökkäsi taas. Tällä kertaa hän kohotti katseensa. Vedensinisten silmien katse oli vaativa.

”Ja mitä se taikuus sitten onkin, se ei ole hyvää. Se satuttaa, imee tyhjäksi, hapertaa ja särkee.” Minun oli vaikea sanoa sitä ääneen.

Istuimme hetken hiljaa. Keijukaistyttö katseli menneisyydestä peiliin ja hänen mustat silmänsä olivat täynnä hyviä muistoja. Tyttö punasi huuliaan varmoin liikkein ja iski lopulta peilikuvalleen silmää. Ilmeisesti hän oli lähdössä viettämään iltaa jonnekin.

”Minä haluaisin ottaa siitä selvän. Vaikka se onkin mitä on, riimutaikuus ei ole yhtään voimakkaampaa. Riimutaikuus on kuin luonnonvoima – Lumouksen käyttämä magia taas muistuttaa mekaanista konetta. Se yksinkertaisesti toimii heltymättömästi kunnes kuluu puhki tai joku särkee sen. Kammoksun sitä, mutta se kiistämättä kykenee asioihin, joihin minun hienoimmatkaan riimuverkostoni eivät pysty. Olen ajatellut, että…”

”Ei. Minä en halua tehdä sitä sillä tavoin. En halua koskea siihen, en olla tekemisissä sen kanssa, en edes ajatella sitä.”

Mitja haroi hiuksiaan. Hän näytti särkyneeltä, itsevarmuus oli tiessään.

”Minä en tiedä onko meillä muita ratkaisuja.”

Minun teki mieli halata häntä. Tiesin, että tilanne oli paha, mutta siitä huolimatta – olin vasta alkanut ymmärtää, miten paljon mielenkiintoisemmaksi elämäni oli muuttumassa. Muutama tunti aiemmin olin tavannut elämäni ensimmäisen kummituksen – vaikkei tapaaminen kovin miellyttävä ollut ollutkaan – ja eilen näin varastoituja unelmia. Mitja oli ärsyttävä ja itsekeskeinen, mutta hän oli myös lukenut erään lempikirjoistani ja sai minut usein hymyilemään.

”Yritetään. Jos emme lähesty ratkaisua kesän loppuun mennessä, harkitaan asiaa uudelleen. Tiedän ettei äitisi varmaan nauti siitä, että vieras tyttö hiiviskelee nurkissanne, mutta…”

Mitja huiskautti kättään.

”Äiti on vain tyytyväinen kun minulla on seuraa. Todennäköisesti hän toivoo, että ilmoitan jonain päivänä meidän menneen kihloihin tai vastaavaa. Äiti rakastaa satuja ja onnellisia loppuja, eikä hän oikein tiedä miten huolehtisi minusta. Suurimman osan ajasta äiti ompelee tai lukee ja minä istun työhuoneessani opiskelemassa.”

”Kerro siitä.”

”Mistä?”

”Millaisia asioita sinä tutkit? Millaisia punoksia yrität saada aikaan? Mitä kaikkea riimuilla voi tehdä?” En ollut aikonut kysellä, mutta minua väsytti ja halusin kuunnella. Pidin Mitjan äänestä silloinkin kun hän ei käyttänyt sitä tarinoimiseen, se oli hiljainen ja muuttui aavistuksen karheaksi kun poika innostui jostakin.

”En ole vielä löytänyt rajoja, oikeastaan. Kyse on ennemminkin siitä, miten ne näkee. Jos taiteilijalla on paletti, hän voi maalata mitä tahansa, mutta vain oman mielikuvituksensa rajoissa. Minulla on hyvin laaja hahmotuskyky, mutten ole erityisen luova. Ehdota jotain, niin kerron pystyisinkö toteuttamaan sen.”

”Hmm… Voisitko muuttaa hiusteni väriä?” Kysymys oli typerä, mutta se oli ensimmäinen joka pälkähti päähäni. Vaikka pidin syksynpunaisesta sävystä, joskus kaipasin vaihtelua. Olin vain liian laiska yrittämään värjäystä.

”Se tuskin vaatisi kovin suuria ponnisteluja. Tarvitsisin vain oikeat väririimut, paljon yhdistelyä ja jotain, mikä muodostaisi siteen riimujen ja tukkasi välille.”

”Saisitko omenapuun kukkimaan tammikuussa?”

”Se ei olisi edes vaikeaa. Kaivertaisin muutaman riimun sen runkoon ja puu kukkisi parin tunnin päästä. Se vain olisi vahingollista puulle, enkä minä mielelläni vahingoita mitään taikuudellani, en edes puita. Sinun syntymäpäiväsi oli virhe.”

Jätin puolittaisen anteeksipyynnön omaan arvoonsa.

”Saisitko jonkun rakastumaan itseesi vaikka tämä ei pitäisi sinusta?”

Mitja mietti hetken.

”Luullakseni kyllä. Taikaa pitäisi pitää yllä, mutta se olisi siitä huolimatta mahdollista.”

Terho.

Yllättäen tajusin, ettei Terho muistanut minua. Hän ei siis myöskään muistaisi viimekeväistä tunnustustani eikä sitä, kuinka olin kaatanut teetä hänen syliinsä käytöstiedon tunnilla.

Terho asui suistoalueen laitamilla, aivan Syyshaaksen itälaidalla. Alue oli vanhaa ja sen kansa eli perinteiden mukaan. He rakensivat talot paalujen varaan ja sauvoivat edestakaisin vedessä taitavasti veistetyillä veneillä. Vaikka kaupunginosa oli lähellä rämeitä, sitä pidettiin romanttisena. Himmennetyt lyhdyt heijastuivat tummien aaltojen pinnalta ja rakastavaiset kuiskivat hiljaa soutaessaan edestakaisin veden varaan rakennetun kaupungin kujilla. Olin käynyt siellä vain kahdesti, mutta paikalla oli oma, samea viehätysvoimansa.

Alueen asukkaat kuuluivat yleensä vanhoihin sukuihin, ja heidän keskuudessaan heijastukset olivat tavallista yleisempiä. Terhon heijastus oli kaunis – hän kykeni parantamaan haavoja. Ei mitään kovin vakavaa, mutta pintanaarmuja ja jopa hiusmurtumia keskittyessään. Olin nähnyt pojan käyttävän kykyään kerran, silloiseen tyttöystäväänsä. Tällä oli ollut mustelma käsivarressaan. Terho oli vain sipaissut sitä kevein sormin ja mustelma oli hiipunut näkymättömiin.

Nykyään Terho oli jälleen sinkku ja lähes yhtä tavoiteltu kuin Mitja, joskin aivan eri syistä. Hän oli perinteinen kapinallispoika, pitkät vaaleat hiukset, tummina leimuavat silmät. Kasvonpiirteet olivat liiankin kauniit ja sirot vahvaluonteiselle pojalle. Kerran Terho oli kiivennyt sisään kolmannen kerroksen ikkunasta kesken oppitunnin, kertomatta syytä teolleen. Jopa Saarni oli siinä vaiheessa näyttänyt yllättyneeltä, vaikka matematiikan opettaja yleensä pystyi tilanteesta riippumatta pysyttelemään tyynenä.

”Tekisitkö sen?”

”Minkä?” poika kysyi kummastuneena.

”Rakastumisriimusidoksen?”

Mitja kohotti kysyvästi kulmaansa. ”Olisiko se muka reilua? Et saisi leikkiä ihmisten tunneilla miten haluat – tuskinpa haluaisit itsekään olla ihastunut vain siksi, että joku päätti niin puolestasi.”

”En minä tietäisi sitä, Mitja”, puuskahdin, mutta jätin asian sikseen. Voisin yrittää Terhon valloittamista perinteisemmilläkin keinoilla. Saatoinhan taas aloittaa puhtaalta pöydältä.

Mitja ei sanonut enää mitään. Me istuimme paikoillamme hiljaisuuden vallitessa. Tee oli jäähtynyt mukissa, mutta ryystin sen siitä huolimatta loppuun.

”Kuule, minä luulen että olen tosiaan sinulle velkaa jotain”, Mitja huokaisi. ”Joten jos tahdot, luulen että voisin…”

”Ei sinun tarvitse.”

”Oletko varma?” Mitja näytti jollain tapaa hauraalta ja äärettömän väsyneeltä.

Ei hän sitä minun vuokseni halua tehdä, vaan ostaakseen itselleen puhtaan omatunnon.

”Jos se tekee sinusta onnellisemman, saat minun puolestani tehdä mitä haluat, kunhan et rakenna rakkausloitsua. Se menisi kuitenkin yhtä pahasti pieleen kuin edellinen ideasi.”

”Rakkaus on huomattavasti helpommin hallittavissa kuin aika, se nyt on vain tunne.”

En ehtinyt väittää vastaan. Tunsin kummallista kipua vasemmassa käsivarressani, aivan kuin tylpät hampaat olisivat jauhaneet ihoani. Hetkeä myöhemmin kipu levisi kylkeeni.

”Pihla?”  Mitja kuulosti huolestuneelta. En kyennyt vastaamaan, raastava kipu oli levinnyt kasvoihini asti. Minun täytyi purra huultani jotten olisi huutanut. Käänsin katseeni käteeni ja säpsähdin. Sormeni olivat selvästi haalentuneet ja olin varma että pian kykenisin näkemään sängyn peitteen niiden läpi.

Yllätyksekseni Mitja syöksähti lähemmäs ja kietoi kätensä ympärilleni. Vaistomaisesti vetäydyin poispäin, mutta poika ei antanut periksi. Hänen katseensa lukitsi omani hämmentyneenä ja varovaisena, ja sitten tunsin Mitjan huulet omillani. Maistoin ensimmäisen syyshallan, poskelle sulavan lumihiutaleen, viimeisen tähden pakkasaamuna. Minun oli kylmä.

Sitten Mitja vetäytyi kauemmas ja tuijotti minua silmät viiruina. Katsoin takaisin ymmärtämättä mitä äsken oli tapahtunut. Kipu oli poissa, mutta oloni oli siitä huolimatta hutera. Minua näemmä riepotettiin jatkuvasti edestakaisin kuin tahdotonta räsyä.

”Sinä suutelit minua juuri.”

”Ihailen huomiokykyäsi”, Mitja mumisi. Hänen kätensä oli kiertynyt ranteeni ympärille ja sormet puristivat sitä tiukasti.

”Teinkö minä jotain pahaa?”

Hetken huvittuneisuus väreili Mitjan myrskypilvenharmaissa silmissä.

”Minulla onkin tapana suudella rangaistukseksi.” Sitten poika vakavoitui ja kiskoi minut ylös.

”Se temppu tuskin toimii toista kertaa. Tule.”

”Mihin me olemme menossa?”

”Naulaamaan sinut kiinni todellisuuteen.”

Seurasin Mitjaa edelleen pyörällä päästäni. Minut kiskottiin portaita pitkin työhuoneeseen ja istutettiin säkkituoliin. Poika potki papereita lattialla ja vilkuili minua niin keskittyneenä, että pelkäsin hänen pian ratkeavan.

”Mitä äsken tapahtui?”

”Joku halusi kiskoa sinut muualle. En osaa sanoa kuka tai minne, koska se ei ollut riimutaikuutta, vaan jotain muuta.”

”Lumousta?”

Mitja ei vastannut, mutta hänen huulensa puristuivat tiukaksi viivaksi.

”Me tarvitsemme jotain joka kiinnittää sinut paikallesi niin varmasti, ettet voi kadota. Jotain selkeää, pysyvää ja virheetöntä.” Mitjan ääni oli poissaoleva eikä hän esittänyt pohdintojaan minulle.

”Etkö voisi tehdä riimupunosta?”

”En ainakaan suoraan. Riimut eivät toimi Lumousta vastaan muuten kuin välillisesti. Tarvitsemme ankkurin, jotain konkreettista. Sinun pitää pystyä koskettamaan sitä, tarttumaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Keskittymään yhteen kohteeseen.”

”Siksi sinä siis suutelit minua?”

Mitja näytti yllättyneeltä.

”Nokkelaa”, hän myönsi hyväksyvästi.

”Etkö voisi…” aloitin ja punastuin sitten.

”…suudella sinua aina kun alat haipua?” Mitja täydensi kulmaansa kohottaen.

”Ei nyt ihan niinkään. Käyttää itseäsi ankkurina tai minälie.”

Mitja mietti sanojani ja nyökkäsi sitten hitaasti. Hän kaivoi lipastonsa laatikosta pienen pensselin ja kastoi sen mustepulloon.

”Ojenna kätesi.” Sivellin liikkui vikkelästi. Mitjan liikkeet olivat itsevarmoja, hänen kasvonsa levolliset. Muste tuntui viileältä ihollani ja kutitti kuivuessaan. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin rannettani kiersi ohut riimurengas.

Mitja kävi sen vielä nopeasti läpi ja ryhtyi sitten taiteilemaan samanlaista omaan ranteeseensa. Se kävi hitaammin, mutta onnistui siitä huolimatta. Katselin riimurenkaita ja kuuntelin Mitjan äänen tasaista rytmiä kun hän kuiskasi riimuja ääneen. Riimurengas ranteeni ympärillä tummeni ensin sysimustaksi ja hälveni sitten pois.



Previous 10